Syyskuussa 2017 keskustelimme poliittisen väkivallan perinnöstä yhdessä Politiikasta-verkkolehden kanssa. Mukana paneelissa olivat historioitsija Oula Silvennoinen, poliittisen väkivallan tutkija Leena Malkki sekä toimittaja Sara Rigatelli Ylen ajankohtaistoimituksesta. Keskustelua moderoi Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja Johanna Vuorelma.
Tilaisuudessa pohdittiin millaista poliittista väkivaltaa Suomessa on itsenäisyyden aikana esiintynyt ja miten siihen on suhtauduttu. Entä vaikuttaako suhtautumisemme menneeseen poliittiseen väkivaltaan myös nykyisiin käsityksiimme? Ja mikä on poliittisen väkivallan ja terrorismin suhde?
Mitä on poliittinen väkivalta ja miksi siihen turvaudutaan
“Poliittiseksi väkivallaksi voidaan tulkita monia erilaisia ilmiöitä kuten mellakointi, sabotaasi, sodat sekä terrorismi”, Leena Malkki johdatteli kuulijat aiheeseen. Sen tavoitteena on vaikuttaa yhteiskunnalliseen muutokseen tai protestoida poliittisia päätöksiä. Tekijät uskovat usein taistelevansa isomman tavoitteen puolesta ja olevansa moraalisesti oikeassa.
Tekijän ja laajemman yhteiskunnallisen keskustelun tulkinta poliittisesta väkivallasta eivät aina ole yhteneväisiä, huomautti Malkki. Esimerkiksi Jokelan koulusurmien tapauksessa vuonna 2007 tekijä itse kutsui tekoaan poliittiseksi terrorismiksi, mutta tekoa käsiteltiin julkisuudessa pitkälti yksittäisenä tragediana. Teon poliittisuus onkin siis usein merkityskamppailun kohde ja sen merkitys syntyy vasta julkisuudessa sille annettujen tulkintojen kautta.
Terrorismi taas on yksi poliittisen väkivallan muoto. Tutkijoiden käyttämässä terrorismin määritelmässä tärkeää ei ole pelkästään itse väkivalta, vaan myös sillä uhkaaminen. Määritelmällisesti terrorismi on väkivaltaa, jolla pyritään vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen väkivallan uhalla, ja tätä kautta ajamaan omia poliittisia päämääriä. Julkisessa keskustelussa ja poliittisessa kielenkäytössä terrorismin käsitettä käytetään usein osoittamaan teon tuomittavuus. Kutsumalla tekoa terrorismiksi asetamme sen tulkintakehykseen, jossa ei ole tarvetta ymmärtää lieventäviä asianhaaroja, totesi Malkki.
Usein ajatellaan, että poliittiseen väkivaltaan turvaudutaan vasta kun muut vaikuttamisen keinot on kokeiltu. Malkki huomautti kuitenkin, että usein yksilötasolla tämä ei tunnu pitävän paikkansa. Sen sijaan yksilön radikalisoitumisen taustalla on monesti esimerkiksi kokemuksia yhteiskunnallisista epäkohdista, eriarvoisuudesta tai vääryydestä. Yksilön radikalisoitumiseen vaikuttavat usein myös erilaiset identiteettiin liittyvät tarpeet, kuten halu kuulua tiiviiseen ryhmään, kokea oma elämä merkitykselliseksi ja löytää oma paikkansa maailmassa.
Eri ääriliikkeiden jäsenten ajattelussa on usein paljon yhteistä, totesivat sekä Malkki että Sara Rigatelli. He pyrkivät ratkaisemaan omaa osattomuuden tunnettaan omaksumalla mustavalkoisen maailmankuvan, jonka vastustajat tulee tuhota. Ääriliikkeiden toimijoita leimaa suuri epäluottamus yhteiskuntaan sekä tarve olla osana jotain itseään suurempaa.
Oula Silvennoinen totesi ääriliikkeiden nojaavan myyttiin uhatusta kulttuurista ja tarvitsevan toiminnalleen kuvitellun tai todellisen vihollisen, jonka kanssa ei voida elää sovussa. Tätä vihollista vastaan täytyy taistella – tarvittaessa myös väkivalloin. Itsenäisyyden alkuvuosina tällaisen uhkakuvan muodostivat kommunistit, nykyään uhaksi koetaan maahanmuuttajat ja islam. Populistiset fasistiset liikkeet väittävät puhuvansa kansan suulla ja edustavansa koko kansaa.
Poliittisen väkivallan historia Suomessa
Leena Malkki pohti, että käsitämme yleensä Suomen lintukodoksi, johon väkivalta ei kuulu. Teot, jotka olisi voitu luokitella terrorismiksi tai poliittiseksi väkivallaksi, on haluttu nähdä epäpoliittisina. 1990-luvun turkistarhaiskuista puhuttiin terrorismina kunnes selvisi, että tekijät ovat nuoria suomalaisia naisia. Tämän jälkeen ryhdyttiin puhumaan yleisesti kettutytöistä. Vuoden 2015 polttopulloiskut ja Myyrmannin pommi-isku vuonna 2002 ovat molemmat tapauksia, jotka olisi voitu myös tulkita terrorismiksi.
Oula Silvennoinen myönsi, että olemme eläneet Suomessa poikkeuksellisen pitkän rauhallisen kauden toisen maailmansodan jälkeen. Hän huomautti, että 1900-luku käynnistyi Suomessa silmittömällä, Venäjän valtaa vastaan kohdistetulla terrorikampanjalla. Niin tulevat valkoiset aktivistit kuin työläisaktivistitkin pyrkivät vallankumoukseen hyökkäämällä asein tsaarivallan edustajia vastaan.
Aikakauteen kuuluvat niin Suomen aktiivinen vastustuspuolue kuin väkivallan vuosi 1905, prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen ja kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhat sekä pommi-iskut Helsingissä poliisilaitoksen alokaskouluun sekä kaupunginviskaalin kotitaloon. Aikakautta leimaakin Silvennoisen mukaan myöhempinä aikoina suomalaisuudesta luotuun kuvaan täysin sopimaton terroristinen toiminta.
Poliittisen väkivallan perinne jatkui myös sisällissodan aikaan punaisena ja valkoisena terrorina, jotka määrittivät ennennäkemätöntä väkivallan kautta Suomessa. Silvennoinen kuvaili aikakauden poliittista väkivaltaa taisteluksi Suomen sielusta, jossa kamppailua käytiin valkoisen Suomen ja liberaalin tasavallan kesken. Sisällissodan jälkeisinä vuosina tehtiin myös Suomen ehkä tunnetuin poliittinen murha, kun sisäministeri Heikki Ritavuori murhattiin kotiovellaan Helsingin Nervanderinkadulla vuonna 1922.
Tämä taistelu huipentui Silvennoisen mukaan 1920- ja -30-lukujen vaihteessa Lapuan liikkeeseen, joka asetti suomalaisten eteen kysymyksen siitä onko isänmaallinen laittomuus parempi kuin isänmaaton laillisuus. Liike perusteli omaa väkivaltaisuuttaan sillä, että se ajoi todellisen isänmaan asiaa. Lapuan liikkeen toimintaan kuului niin murhia, vahingontekoja kuin kyydityksiäkin. Vasta presidentti K. J. Ståhlbergin ja tämän vaimon kyyditys lokakuussa 1930 ryhtyi kääntämään suomalaisten enemmistöä Lapuan liikettä ja sen toimintaa vastaan.
Silvennoinen totesi, että itsenäisen Suomen historiaa leimaa kamppailu esivallan kunnioituksen ja itsenäisyystaistelun myytin välillä. Ruotsin vallan aikana Suomeen iskostettiin voimakas esivallan kunnioitus, jonka luterilainen valtiokristillisyys pyhitti. Itsenäisyystaistelu vaati kuitenkin maanpetollista toimintaa ja taistelua esivaltaa vastaan ja siksi se piti nostaa esivallan kunnioitusta korkeammaksi hyveeksi. Ristiriidan ratkominen esivallan ja laillisuuden kunnioituksen sekä itsenäistymismytologian mukaisen kansalaistottelemattomuuden välillä on teema, jota Suomessa on Silvennoisen mukaan jouduttu käsittelemään koko 1900-luku, ja käsitellään edelleen.
Pian toisen maailmansodan jälkeen alkoi se rauhallinen jakso, jonka me miellämme oikeaksi Suomeksi, totesi Silvennoinen. 2000-luvulla poliittinen väkivalta on kuitenkin ryhtynyt nostamaan päätään jälleen. Esimerkeiksi viimeaikaisesta poliittisesta väkivallasta Suomessa Silvennoinen listasi Myyrmannin pommi-iskut, kouluampumiset, sekä Rautatieasemalla syksyllä 2016 tapahtunut pahoinpitely, jonka tekijä kuului kansallissosialistiseen Pohjoismaiseen vastarintaliikeeseen, joka pyrkii päämääriinsä väkivalloin.
Väkivallan ymmärtäminen ja hyväksyminen julkisessa keskustelussa
Sara Rigatelli kertoi median käyvän jatkuvaa sisäistä keskustelua siitä miten terrorismia, ja poliittista väkivaltaa laajemminkin, käsitellään julkisuudessa. Suomessa media on uutisoinut terrorismista ja poliittisesta väkivallasta Rigatellin mukaan vastuullisesti. Median tehtävänä on jakaa tietoa tapahtuneista, eikä lähteä mukaan lietsomaan pelkoa. Siksi on hyvä pohtia palveleeko esimerkiksi jatkuva ja pitkäkestoinen terrorismin käsittely mediassa tätä tarkoitusta.
Rigatelli on omassa työssään keskittynyt tarkastelemaan erityisesti ääriajattelua. Hänen mielestään median pitää kyetä käsittelemään kaikkia aiheita, kunhan se tehdään harkiten ja huolella. Median tehtävänä ei voi olla jakaa ajatuksia hyviin ja huonoihin, vaan mennä näiden ajatusmaailmojen taakse ja tarkastella niiden syntymekanismeja.
Väkivallasta ja ääriliikkeistä kirjoitettaessa on tärkeä kiinnittää huomiota siihen miten tehdään ero ymmärtämisen ja hyväksymisen välillä, totesi Rigatelli. Tuntemattoman pelko on usein suuri, ja ilmiöiden syvempi ymmärtäminen vähentää pelkoa yhteiskunnassa. On hyvä hahmottaa kuinka hyvin järjestäytyneitä Suomessa toimivat ääriliikkeet ovat ja mistä niiden ajattelu kumpuaa.
Esimerkiksi Soldiers of Odinin johtajan Mika Rannan henkilökuvasta nousi kohu, jossa kyseenalaistettiin miksi Yleisradio ylipäänsä antaa tilaa julkisuudessa ääriliikkeille. Meidän on kuitenkin Rigatellin mielestä tärkeä ymmärtää, mikä johtaa radikalisoitumiseen niin äärioikeistolaisten, ISIS-taistelijoiden kuin koulusurmaajienkin kohdalla. Ymmärtämällä syvemmin ilmiötä, on helpompi tehdä hyviä poliittisia päätöksiä, suhteuttaa omaa pelkoamme sekä pyrkiä estämään tulevia poliittisen väkivallan tekoja.
Leena Malkki totesikin toimittajien tekevän tärkeää työtä tuottamalla ymmärrystä terrorismista ja ääriliikkeiden toiminnasta. Tutkijan työ on hidasta ja siksi usein ensimmäiset syväluotaavat jutut tekevät tutkivat journalistit. Tutkivalla journalismilla on täten myös tutkijan näkökulmasta tärkeä merkitys ymmärryksen tuottajana.
Historia vaikuttaa edelleen
Silvennoisen mukaan valkoisten voitto sisällissodassa on yksi eniten Suomalaiseen yhteiskuntaan ja poliittisen väkivallan perinteeseen vaikuttaneista asioista. Itsenäistymisen jälkeen nuori liberaali demokratia joutui tasapainoilemaan valkoisiin kytkeytyneen ei-sosialistisen aktivistiperinteen kanssa, joka oli tottunut ajamaan asiaansa terrorin keinoin, ohi valtion virallisten reittien.
Valkoinen perinne selitti puhtaaksi oman väkivallan perinteensä, kertoi Silvennoinen. Eugen Schaumanin ja Lennart Hohentahlin kaltaisista poliittisen väkivallan käyttäjistä tehtiin valkoisen Suomen isänmaallisia sankareita. Suomesta tuli sotien välisenä aikana kohti liberaalia demokratiaa ponnisteleva valtio, jonka eetosta leimasi Silvennoisen mukaan valkoisten oma mytologia ja vapaussotatarina. Tämän eetoksen piirissä esimerkiksi jääkäriliikkeestä tehtiin isänmaan sankarillinen etuvartio. Silvennoinen huomautti kuitenkin, että mikäli sodan lopputulos olisi ollut toinen, olisi jääkäreitä kohdeltu maanpettureina.
Suomessa usein unohtuu, että Lapuan liike oli suuri menestys, huomautti Silvennoinen. Se kykeni vaikuttamaan valtionhallintoon ohi parlamentaristisen reitin ja huipentui vallankumousyritykseen. Vasta Mäntsälän kapinan myötä lapualaisille selvisi, ettei koko kansa ollut heidän toimintansa tukena, kertoi Silvennoinen. Liikkeessä mukana olleita ei koskaan kuitenkaan rankaistu ja he saattoivat jatkaa elämäänsä yhteiskunnassa kuten ennen kapinaakin.
Suomalaisesta historiasta on kirjoitettu käytännössä ulos valkoisen aktivismin väkivaltainen tausta, sanoi Silvennoinen. Ennen 1960-lukua valkoista terroria ei käsitelty virallisessa historiankirjoituksessa ja yhä edelleen toimintaa vähätellään. Myös kommunistit saivat Silvennoisen mukaan pitkälti samanlaisen kohtelun kuin valkoiset. Sodan jälkeen, kun Neuvostoliitto oli jo olemassa ja kommunistinen puolue edustettuna valtiopäivillä, ei Suomessa voitu ryhtyä käymään keskustelua kommunistien kumouksellisesta ohjelmasta ja laajasta poliittisen väkivallan käytön hyväksynnästä.
Historiallinen muisti on toivottaman lyhyt ja valikoiva, totesivat niin Malkki kuin Silvennoinenkin. Vaikka Suomessa on koko itsenäisyyyden aikana esiintynyt poliittista väkivaltaa, ei sitä juurikaan tunnusteta tai huomata. Rauhallisiakin kausia yhteiskunnassamme ovat rytmittäneet erilaiset mellakat, lakot ja väkivaltaisuudet.
Se, miten poliittista väkivaltaa muistetaan ja muistellaan, on Silvennoisen mukaan merkityksellistä. Suomessa on hänen mukaansa osa poliittisesta väkivallasta oikeutettu ja nivottu osaksi yhteiskunnan kertomusta ja osa rajattu sen ulkopuolelle. Suomen historiassa konfliktia valkoisen Suomen asian sekä liberaalin tasavaltalaisen arjen välillä ei koskaan ole saatu ratkaistua, eikä ehkä saadakaan.
Suomen suuri onnistumiskertomus on Silvennoisen mukaan se, että liberaali tasavalta on kestänyt kaikki sille niin vasemmalta kuin oikealtakin asetetut haasteet ja ääriliikkeet on onnistuttu marginalisoimaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meillä olisi varaa ajatella tämän olevan automaattinen prosessi. Silvennoinen kehottikin meitä kaikkia olemaan valppaina, sillä ääriliikkeiden eristäminen ei ole sujunut helposti tai ilman yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Miten muistaa poliittista väkivaltaa?
Sekä Johanna Vuorelma että Leena Malkki totesivat, että Suomessa ei tunnu olevan voimakasta poliittisen väkivallan tekojen muistelemisen kulttuuria. Useissa maissa esimerkiksi kouluampumisia prosessoidaan aktiivisesti ja kollektiivisesti muistomerkein ja -tilaisuuksin, kertoi Malkki.
Malkin mukaan Suomessa poliitisen väkivallan teot, ja niistä puhuminen, tuntuvat kuitenkin rikkovan yhteisöllisyyttä. Lukuun ottamatta toisen maailmansodan aikaa, Suomessa tuntuu olevan hänen mukaansa tapana enemmänkin tapana unohtaa yhteisön sisäisen väkivallan teot, eikä niitä pyritä prosessoimaan kollektiivisesti.
Kun muistomerkkejä ei rakenneta tai tapahtumia muistella, liittyy niihin usein jonkinlainen kollektiivisen häpeän tunne, totesi Malkki. Muistelun vähyyteen voi kuitenkin hänen mukaansa Suomessa olla jokin muukin selitys, eikä hän esitä, että julkista muistelua pitäisi olla nykyistä enemmän. On kuitenkin hyvä pohtia miksi näin ei ole, etenkin kun yhteiskunnassamme on ollut ongelmia myös 1900-luvun alun poliittisen väkivallan prosessoinnissa, huomautti Malkki.
Elävät ihmiset prosessoivat usein väkivaltaa erilaisilla muistokivillä ja -rituaaleilla ja kun muistiyhteys katkeaa, heikkenee myös muistamisen kulttuuri, totesi Silvennoinen.
Viime vuosina avoimen kansallissosialistinen Pohjoismainen vastarintaliike sekä Suomen sisun ja Sarastus-verkkolehden uusfasistinen väki ovat pyrkineet elvyttämään valkoista muistokulttuuria, kertoi Silvennoinen. Ryhmittymien edustajat pitävät yllä Schaumanin kulttia viemällä vuosittain kukkia tämän haudalle Porvoossa sekä pitävät puheita tämän muistolle. Schaumanin lisäksi nämä ryhmittymät juhlistavat tammisunnuntaita, sisällissodan syttymispäivää, joka oli ennen toista maailmansotaa valkoisen Suomen suurin muistopäivä.
Tutkijoiden tehtävänä on tuoda esiin historian monisyisyys ja ristiriitaisuus, totesi Silvennoinen ja jatkoi, että tutkijoilla ei ole muita keinoja vaikuttaa yleisiin historiakäsityksiin. Meidän on hyvä myös pohtia kuka poliittista väkivaltaa muistaa ja missä tarkoituksessa sekä mitä johtopäätöksiä tästä vedämme niin yksilöinä kuin yhteiskunnan tasollakin.
