Makedonian historiapolitiikka tuotti mini-Las Vegasin

Balkanin on sanottu tuottavan historiaa enemmän kuin se kykenee kuluttamaan. On myös arveltu, etteivät kaikki kansallisuudet etnisine rajoineen yksinkertaisesti mahdu niemimaalle. 

Olen päätellyt jälkimmäisen tarkoittavan erityisesti Pohjois-Makedoniaa. Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten maa tunnettiin nimellä FYROM eli Entisen Jugoslavian tasavalta Makedonia. 

Pääkaupunki Skopjea on sanottu jo teennäiseksi näköispatsaiden mini-Las Vegasiksi. Johtotähtenä on keskusaukion Aleksanteri Suuri, johon kulminoituu kansallismielinen ja samalla hyvin ristiriitainen historiapolitiikka. 

Historiapolitiikan voi määritellä jonkin valtion, ryhmän tai henkilön historian avulla tapahtuvaksi maineen kiillottamiseksi – tai miksei myös tahraamiseksi. Tällainen historian käytön tai suoranaisen väärinkäytön tematiikka on nykyisin yhä suositumpi tutkimusaihe – eikä esimerkkejä tarvitse aina hakea edes Balkanilta saakka. 

Vuodesta 2010 hallituspuolue aloitti erityisen Skopje 2014 -projektin, jolla se rakennutti kymmeniä uudisrakennuksia ja monumentteja. Kustannuksista on esitetty jopa 500 miljoonan euron arvioita maassa, joka kuuluu Euroopan köyhimpiin.  

Skopjen ”patsaspuisto” on omintakeinen nähtävyys koko Euroopassa. Se tarjoaa myös ääriesimerkin nationalistisesta identiteettipolitiikasta pienen maan arvovallan nostamiseksi. 

Oikeistonationalistisen VMRO-DPMNE-puolueen harjoittamalle historiapolitiikalle on myös oma käsitteensä antiikistaminen. Tämän mukaan todellinen eurooppalaisen sivistyksen kehto on Kreikan sijaan Makedoniassa. 

Geopoliittisesti pinta-alaltaan hieman Varsinais-Suomea suurempi Pohjois-Makedonia on valtio, jota puristetaan joka puolelta. Neljännes kansalaisista on albaaneja, joiden etniset veljet ja sisaret asuvat Kosovossa ja Albaniassa. Länsi-Balkanilla hankalimmat vastukset ovat EU- ja Nato-jäsenyyttä jarruttaneet Kreikka ja Bulgaria.  

Syyt Makedonian jakoon liittyvät osmanivallan rapautumiseen 1800-luvun lopusta alkaen. Ensimmäisen maailmansodan aattona käytiin kaksi sotaa, jotka ainakin Skopje-projektin itsenäistymistaistelun museon perusteella olivat katastrofi. 

Nykyrajat perustuvat Bukarestin rauhaan 1913, jolloin alueen pohjoisosa eli nykyinen Pohjois-Makedonia päätyi Serbialle ja eteläosa Kreikalle. Bulgaarit eivät tyytyneet saaliiseensa ja miehittivät toisessa maailmansodassa aluetta natsien liittolaisina.  

Jugoslavian hajotessa maa itsenäistyi, mutta jo nimikiista kertoo, etteivät jännitteet kadonneet. Erityisesti Kreikka vastusti naapurimaan historian uudelleenkirjoitusta.  

Slaavihistorian sijaan nationalisteille oli tarjolla paljon hienompi jatkuvuus, joka juontuisi helleenistä kulttuuria levittäneestä Aleksanteri Suuresta. Valloittajan nimi ehti koristaa yli vuosikymmenen myös Skopjen lentokenttää. 

Kunnian pompöösistä hankkeesta otti maan silloinen pääministeri Nikola Gruevski. Laajemmalle yleisölle hän tuli tunnetuksi, kun Unkarin pääministeri Viktor Orbán salakuljetutti hänet Unkariin ja myönsi turvapaikan vuonna 2018. 

Gruevski oli jäänyt kotimaassaan kiinni salakuunteluskandaalista ja tuomittu vankeuteen korruptiosta. Siitä lähtien hän on pakoillut tuomiota mahdollisesti juuri Unkarissa ja päätynyt myös Yhdysvaltojen SDN-pakotelistalle. 

Gruevskin tapaus kertoo paitsi oikeusvaltion myös EU:n laajenemisen hitauden ongelmista.  Euromyönteisille laajenemattomuus on ongelma, joka sataa nationalistien laariin: viime vuonna VMRO-DPMNE palasi valtaan ja sai oman ehdokkaansa myös presidentiksi. 

Tie Natoon ja Euroopan unioniin nytkähti eteenpäin vasta 2019, kun maan vasemmistohallitus oli valmis muuttamaan nimen nykyiselleen. Oikeisto-oppositio vastusti tällaista rähmälläänoloa niin kotimaassa kuin myös Kreikassa. 

Kritiikistä huolimatta vierailu keväisessä Skopjessa loi vaikutelman, että pääkaupunki oli kehittynyt huikeasti. Ero oli valtava, kun vertailukohteena oli syksyinen pikavisiitti pari vuosikymmentä sitten. Enää Vardar-joen halkaisema kaupunki ortodoksi- ja muslimipuolineen ei vaikuttanut niin jakautuneelta.