Tapahtuman pääpuhuja oli Alexandra Polivanova, joka edusti vuonna 2022 Nobelin rauhanpalkinnon saanutta Memorial-järjestöä.
Historioitsijat pakenevat säilyttääkseen vapautensa ja ammatillisen koskemattomuutensa
Historioitsijat ilman rajoja järjesti yhdessä Aleksanteri-instituutin kanssa Helsingin yliopistolla 28. marraskuuta 2024 seminaarin Politics of History in Russia – Controlled and Contested Memories, jossa arvioitiin ja analysoitiin Venäjän nykyhallinnon muistin politiikkaa sekä määrätietoista historian poliittista käyttöä. Tilaisuuteen osallistui keskustelijoina sekä suomalaisia että Venäjältä ulkomaille muuttaneita tutkijoita ja muita historian ja kulttuurialojen ammattilaisia.
Tapahtuman pääpuhujana oli Alexandra Polivanova, taidekuraattori, kääntäjä ja ihmisoikeusaktivisti, joka esiintyi tilaisuudessa Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 2022 palkitun venäläisen Memorial-ihmisoikeusjärjestön edustajana. Hän kertoi Memorial-järjestön pyrkimyksistä ja pettymyksistä Putinin valtakaudella sekä arvioi järjestönsä merkitystä.
Vuodet 1989–2005 olivat Polivanovan mukaan Venäjällä kaikkein vapaimpia mitä tulee Stalinin terrorin julkiseen käsittelyyn ja keskusteluun neuvostoajasta ylipäänsä. Myös Memorial-verkosto ja järjestö kukoistivat. Enimmillään järjestöön kuului jopa miljoona ihmistä. Järjestö kykeni 1990-luvulla pystyttämään eri puolille Venäjää, usein paikallisviranomaisten tuella, isompia ja pienempiä muistomerkkejä poliittisen terrorin uhreille. Vaikka monumentit eivät olleet kovin informatiivisia, monista niistä tuli julkisen surun ja muistamisen paikkoja ja niillä oli symbolista merkitystä.
Memorial korosti tuolloin, että neuvostoajan terrorin tutkiminen ja muistaminen olivat ennen kaikkea Venäjän valtion vastuulla. Järjestö muun muassa tuki hankkeita, joiden tavoitteena oli valtiollisen vankileiri- ja terrorimuseon perustaminen. Vaikka Memorial ja muut kansalaisjärjestöt sen ympärillä kannattivat uhrien maineen palauttamista lain voimalla, ne eivät Polivanovan mukaan tukeneet ajatusta Neuvostoliiton loppuajan viranomaisten ja Venäjän federaation hallintoon ulottuvasta lustraatiosta eli valtapoliitikkojen ja viranomaisten aiemman toiminnan kriittisestä läpivalaisusta.
Memorialin asema alkoi Polivanovan mukaan muuttua 2000-luvun kuluessa. Vaikka historian rehellistä käsittelyä vaatineet kansalaisjärjestöt huomattiin lännessä, niiden vaikutusvalta Venäjän julkisessa keskustelussa alkoi hiipua samoihin aikoihin. Silti 2010-luvun alussa Memorial oli vielä valtion toimeksiannosta luonnostelemassa ohjelmapaperia, joka määritteli valtion roolin ja vastuun poliittisen väkivallan uhrien muistamisessa.
Memorialin ja muiden historiaan keskittyneiden kansalaisjärjestöjen suurin merkitys oli Polivanovan mukaan se, että ne pystyivät jossain määrin vaikuttamaan valtion harjoittamaan muistamisen politiikkaan. Sen sijaan ne epäonnistuivat yrityksissään laajentaa kriittinen ja avoin historiakeskustelu koko yhteiskuntaan. Ihmiset olivat Polivanovan mielestä enemmän kiinnostuneita omasta tulevaisuudestaan ja aktiviteeteistaan kuin muistityöstä, jonka koettiin kuuluvan kansalaisjärjestöille ja ennen kaikkea valtiolle.
Putinin hallinto, joka toisella kädellä perusti muistomerkkejä, kävi toisella kädellä sotia Tshetsheniassa, Georgiassa ja Ukrainassa sekä alkoi vainota poliittisia vastustajiaan. Valtion muistipolitiikka ja lait, joita myös Memorial oli hahmottelemassa, kääntyivät lopulta kansalaisten kontrollin välineiksi. Riippumattomat järjestöt eivät enää kyenneet suojelemaan avointa historiadialogia Putinin hallinnon historiapolitiikalta, koska ne joutuivat itsekin painostuksen ja lopulta kriminalisoinnin kohteiksi. Ainoastaan valtiolle jäi oikeus käsitellä julkisesti Neuvostoliiton aikaista terroria ja vankileirejä. Näin yhteiskunta oli Polivanovan tulkinnan mukaan kyvytön reagoimaan muun muassa niihin ukrainalaisten historiaa määritelleisiin puheisiin ja kirjoituksiin, joita Putin esitti ennen Venäjän helmikuussa 2022 aloittamaa täysimittaista hyökkäystä Ukrainassa. Tämä johti koko Venäjän yhteiskunnan Polivanovan mukaan moraaliseen katastrofiin.
Polivanova näkee ainoana edes jotenkin positiivisena seurauksena sen, että katastrofi nosti näkyviin ne asiat, joita ei ollut käsitelty edeltäneiden 25 vuoden aikana. Tämä johti hänen mukaansa muistityön uuteen aktivoitumiseen Putinin hallinnon ja sodan vastustajien sekä muiden venäläisten ihmisoikeusaktivistien piireissä.
Täysimittaisen hyökkäyssodan alusta lähtien esiintyneet sodanvastustajien protestit jatkuvat edelleen pienimuotoisena toimintana, mutta ne ovat Polivanovan mukaan lähinnä ihmisoikeusryhmien ja paikallisten aktivistien varassa. Moni jatkaa työtään myös Venäjän ulkopuolella. Toisaalta Ukrainan värejä on viime vuosina nähty myös neuvostoterrorin uhrien muistomerkeissä, joten muistityö on saanut protestoinnin ja myötäelämisen piirteitä sodan myötä. Vaikutukset lienevät kuitenkin lähinnä paikallisia ja symbolisia.
Onko objektiivista historiaa olemassakaan?
Illan ensimmäinen paneelikeskustelu käynnistyi pohdinnalla siitä, mitä historian käyttö Venäjällä tällä hetkellä on. Professori Jukka Korpela Itä-Suomen yliopistosta aloitti kysyen, onko missään ollut ”oikeaa” tai objektiivista historiaa.
– Mielestäni historia on kertomus ja aina subjektiivinen. Tietenkin Venäjä käyttää ja väärinkäyttää historiaa oikeuttaakseen politiikkaansa ja sotilaallisia toimiaan. Mutta tämä on yksi historian tehtävistä ja samaa on tehty kaikkialla muuallakin, Korpela totesi.
Venäjältä Suomeen muuttanut Helsingin yliopiston tutkija Mikhail Nakonechnyi vastasi, että toki monien muidenkin maiden ”kaapeista löytyy luurankoja”. Keskustelu menneisyydestä on laajalti politisoitunutta sekä vaikeita aiheita välttelevää. Mutta siltikin Venäjä on hänen mielestään ainutlaatuinen tapaus.
– Miljoonat ja miljoonat venäläiset on altistettu vääristellyille käsityksille Venäjän historian pimeistä sivuista. Toisin kuin niissä maissa, joissa instituutiot ja yhteiskunta marginalisoivat valehistoriat ja salaliittoteoriat pinnan alle, Venäjällä vallanpitäjät ovat normalisoineet ne. Niitä käytetään historian hallintaan median ja kouluopetuksen kautta.
Korpelan mukaan Putinin Venäjällä, joka ei ole moniarvoinen eikä laillisuuteen perustuva valtio, historian räikeäkin käyttö poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi on ollut helppoa. Koska julkinen keskustelu ei ole vapaata eikä moniäänistä, historiaa voidaan käyttää näin.
– Itse asiassa historiaa on käytetty Venäjällä samoin aina. Putin ei ole keksinyt mitään uutta, eikä hän ole kirjoittanut historiaa uusiksi, Korpela painotti.
”Postmodernia” historiatietoisuutta ja mustavalkoista manipulointia
Nakonechnyin mukaan uusstalinistinen ja imperialistinen historiapuhe ovat hallinneet venäläisiä historian verkkofoorumeita 2000-luvulta lähtien. Niiden seuraajina on ollut miljoonia venäläisiä, jotka ovat omaksuneet käsitykset sellaisenaan. Valtio on lisäksi tukenut suurilla rahasummilla valetieteellisen historiakirjallisuuden julkaisua ja revisionistinen historia on saanut jalansijan myös yliopistoissa.
Nakonechnyi uskoo, että Venäjän vallanpitäjien historiakertomusten syytä on osin sekin, miksi osalle venäläisistä on kehittynyt mentaliteetti, joka mahdollistaa Venäjän armeijan hirmuteoista Ukrainassa kertovan tiedon torjumisen.
Uuden historiapolitiikan pääarkkitehti on ollut Vladimir Medinski, entinen Venäjän kulttuuriministeri. Hän on usein hyödyntänyt postmodernilta kalskahtavia väitteitä, joiden mukaan kiistattomia totuuksia historiasta ei olisi olemassakaan. Ainoastaan politisoituja tulkintoja ja keskenään kilpailevia kertomuksia.
– Jos ihmiset on saatu uskomaan, että Ukrainassa ja Kazakstanissa ei ollut neuvostoaikana nälänhätää, niin heidät on helppo saada uskomaan, että Buchassakaan ei tapahtunut mitään, Nakonechnyi vertasi.
Hänen mukaansa Venäjällä on edelleen briljantteja historioitsijoita, jotka esiintyvät esimerkiksi Memorialin videoissa YouTubessa, mutta he eivät saa omia tuloksiaan ja argumenttejaan suuren yleisön kuuluville. Vain osa historioitsijoista on ryhtynyt edistämään vallanpitäjien historiapolitiikkaa, mutta juuri he hallitsevat historiapuhetta valtion mediassa.
Polivanova tulkitsi, että vaikka historiasta on tullut Venäjällä vallanpitäjien ase moniarvoista yhteiskuntaa vastaan, myös muistijärjestöt ja muut kansalaisjärjestöt ovat oppineet käyttämään muistamista ja historiaa vallan väärinkäyttöä vastaan.
Myytti tuhatvuotisesta Venäjästä kirjoitettiin 1700-luvulla
Korpela epäili, pystyykö Venäjän yhteiskunta koskaan käsittelemään kriittisesti väkivaltaista historiaansa. Hänen mukaansa Moskovan valtakunta on 1700-luvulta lähtien rakentunut kertomukselle, joka elää vielä 2020-luvulla, riippumatta poliittisen järjestelmän, ideologioiden ja hallitsijoiden vaihtumisesta. Narratiivin ytimessä on Moskovan Venäjä vallan ja kulttuurin ytimenä. Sama näkökulma on hallinnut Korpelan mukaan vahvasti myös läntistä käsitystä Moskovasta ja sen suhteesta valtakunnan muihin kansoihin ja alueisiin.
Nakonechnyin mukaan kaikilla imperiumeilla on vaikeuksia kirjoittaessaan historiaansa, mutta tällä hetkellä akuutein ongelma on Venäjä. Mikään muu entinen imperiumi ei hyökkäile naapurimaihinsa palauttaakseen kunniansa. Lisäksi keskustelu esimerkiksi Ukrainan itsenäisyydestä ja suvereniteetista on Venäjällä kriminalisoitu.
Yleisön joukosta nousi muun muassa kysymys siitä, miksi Venäjän oppositiovoimatkaan eivät ole Ukrainan sodan aikana juuri rohjenneet ryhtyä käsittelemään Venäjän harjoittamaa kolonialistista politiikkaa. Tästä esimerkkinä mainittiin se, kuinka Venäjän asevoimat ovat mobilisoineet sotaan suhteettoman paljon sotilaita vähemmistökansojen keskuudesta.
Polivanovan mukaan Venäjällä on yhä aktivistiryhmiä, jotka eri tilaisuuksissa muistuttavat myös ukrainalaisten kärsimyksistä, muun muassa näyttämällä joko avoimesti tai piilotetummin Ukrainan kansallisvärejä.
Korpela muistutti, että Venäjän kolonialismi oli 1800-luvulle saakka melko yksioikoista. Keisarivalta ja Moskovan kirkko olivat kiinnostuneita ei-kristityistä kansoista lähinnä kerätäkseen veroja ja pystyttääkseen jotakin paikallishallintoa. Eurooppalaistyyppistä kansallismielistä liikehdintää ei esiintynyt juuri muualla kuin keisarikunnan läntisimmissä osissa ja vasta Neuvosto-Venäjä alkoi 1920-luvulla rakentaa suurimmista itäisten ja eteläisten alueidensa etnisistä ryhmistä moderneja kansakuntia.
Valtio aloitti historian monopolisoinnin 2000-luvun alussa
Tilaisuuden toinen paneelikeskustelu jatkoi historian hallinnan ja kolonialismin teemojen ympärillä, mutta uusin puheenvuoroin ja näkökulmin.
Petroskoilainen historioitsija Ilya Solomeshch muutti hiljattain Venäjältä ja työskentelee nyt tutkijana Vilnan European Humanities University -instituutissa Liettuassa. Hän muistutti, että valtion kontrolli historiasta alkoi tiivistyä jo 2000-luvun alussa, jolloin Putin päätti asettua vastustamaan moniarvoista historiakeskustelua. Tämä on näkynyt sittemmin valtion suitsiessa julkista muistamista ja historian kouluopetusta.
Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtori Kati Parppei nosti esiin Venäjän sotahistoriallisen yhdistyksen, joka perustettiin presidentin käskystä vuonna 2012. Vladimir Medinskin johtama yhdistys on vaikutusvaltaisin Venäjän historiallisista yhdistyksistä ja sen rahoitus tulee suoraan valtion budjetista. Se edustaa imperiaalista historiakäsitystä ja pyrkii edistämään patrioottista historiakasvatusta.
Viime vuosina yhdistys on keskittynyt Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyksen oikeuttamiseen. Se on samalla hahmotellut uutta valtioideologiaa, jossa patrioottinen historiakertomus on keskeinen osa. Lisäksi yhdistys ajaa yliopistoihin uutta historiantutkimuksen paradigmaa, jota se kutsuu ”valtiollispatrioottiseksi” ja ”positiiviseksi” historiaksi. Käytännössä yhdistys vastustaa kaikkia kriittisiä ja länsimaisia näkökulmia Venäjän ja Neuvostoliiton historiaan. Memorialin kaltaiset järjestöt se luokittelee ”ulkomaisiksi vihollisiksi”.
Ikäihmiset kaipaavat mennyttä, nuoret heräteltävä tulevaisuuteen
Niin ikään Liettuassa asuva historianlehtori Kirill Levinson jätti Venäjän pari vuotta sitten ja työskentelee nyt yksityisessä Guliverio Akademijassa Vilnassa. Hän totesi oman suhteensa historiaan muuttuneen ”skitsofreeniseksi”. Toisaalta hän pitää tärkeänä valtion historiamonopolin murtamista, Venäjän historian dekolonisaatiota ja totuuden palauttamista, mutta toisaalta historioitsijoiden pitäisi hänen mukaansa pyrkiä kääntämään nuorten ja opiskelijoiden kiinnostus, niin Venäjällä kuin maanpakolaisyhteisöissäkin, kohti tulevaisuutta.
– Tulevaisuuden visioiden puute on erittäin suuri ongelma. Niin sosiologit kuin kyselytutkimukset ovat osoittaneet jo vuosia sitten, että Venäjän kansalaisilta, riippumatta heidän poliittisesta kannastaan, puuttuu näkymä tulevaisuuteen. Kysyttäessä sitä he joko sanovat olevansa epävarmoja tai projisoivat nykyhetken tulevaisuuteen, odottaen sen jatkuvan samanlaisena ikuisesti. Tai sitten he toivovat jonkin kuvitellun kulta-ajan paluuta.
Silti Levinson uskoo, että ennen pitkää nuoret, joista moni tuntee nyt enemmän solidaarisuutta läheisiään kuin valtiota kohtaan, ovat kiinnostuneempia tulevaisuudesta kuin menneisyydestä. Tämä luo hänen mukaansa toivoa siitä, että monopolisoidulla historialla ei välttämättä ole tulevaisuudessa sellaista voimaa kuin nyt.
– Tukeaksemme tätä kehitystä meidän [historioitsijoiden] täytyy tunnustaa, että historiakirjat eivät ole enää se media, jonka kautta nuoria ihmisiä lähestytään. Meidän täytyy kamppailla Medinskiä vastaan YouTubessa, TikTokissa ja podcasteissa, siellä missä nuoret ovat. Siihen täytyy saada mukaan nuorimpia historiantutkijoita.
Levinsonin mukaan venäläiset ovat kyllä kiinnostuneita perheensä ja sukunsa historiasta ja etsivät aktiivisesti tietoa, ottavat esiin vanhoja kirjeitä sekä kertovat tarinoita. Mutta heti kun on kyse Venäjän tai maailmanhistoriasta, he luottavat valtion monopolisoimaan historiaan, kuten koulun oppikirjoihin ja televisio-ohjelmiin. Venäjän kansalaisia pitääkin hänen mukaansa rohkaista etsimään tietoa paitsi perheen ja suvun, myös heidän paikallisyhteisöjensä ja etnisten ryhmiensä historiasta.
Venäjän historian dekolonisaatio tulee olemaan vaikeata
Tohtori Katerina Suverina saksalaisen Konstanzin yliopiston Tulevaisuuskollegiumista arveli, että keskustelu Venäjän kolonialismista tulee olemaan hyvin vaikeaa, sillä kansalaisia on jo pitkään ruokittu käsityksellä, jonka mukaan kansakunnan tulee palauttaa suuri ja kunniakas historia, jonka Venäjän ulkoiset ja sisäiset viholliset ovat viemässä. Ankara kritiikki ei hänen mielestään tule toimimaan.
– He eivät voi ymmärtää tarvetta keskustella dekolonisaatiosta tai vaikeasta neuvostomenneisyydestä, koska he eivät ymmärrä vallitsevaa todellisuutta. Siksi on tärkeätä valita huolellisesti ne asiat ja keinot, joilla me yritämme saada keskustelun alkuun.
Suverinan mukaan historiakeskustelun tulisi alkaa arkisista venäläisiä koskettaneista kysymyksistä, kuten monin tavoin kaoottisesta elämästä 1990-luvun Venäjällä. Johdattelijoina tähän dialogiin voisivat olla ne aikakautta käsitelleet kirjailijat, joiden teoksia on käännetty monille kielille ja jotka tunnetaan hyvin Venäjällä.
Levinsonin mukaan valtion ote historiasta koskee akateemisen historiantutkimuksen osalta ennen kaikkea 1900- ja 2000-lukujen Venäjän historiaa. Siihen liittyvää tutkimusta ei voi saada sen paremmin väitöskirjaksi kuin muuksikaan julkaisuksi ilman jonkin valtiollisen toimijan. Kuten neuvostoaikana, vanhemman historian tutkimus sekä muun maailman historia on yhä huomattavasti vapaampi kenttä tutkijalle.
Solomeshch lisäsi, että koska Venäjän ulkopuolista rahoitusta on enää mahdotonta saada, akatemian ulkopuoliset historiantutkijat joutuvat rahoittamaan työnsä valtioon tiukasti kytköksissä olevien yksityisten säätiöiden kautta. Panelistit tuntuivatkin olevan yhteisesti sitä mieltä, että länsimaisten historiantutkijoiden tulisi säilyttää jonkinlainen yhteys niihin riippumattomiin venäläisiin historiantutkijoihin, jotka yrittävät jatkaa työtään Venäjällä.
Tärkeätä olisi heidän mukaansa myös se, että ne tutkijat, venäläiset ja muut, joilla on venäläisiä tutkimusaineistoja itsellään, voisivat jakaa niitä länsimaissa asuvien tutkijoiden kesken.
Politics of History in Russia – Controlled and Contested Memories -tilaisuus oli osa Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen hanketta History in Exile: Dialogue on Russian Memory and History Politics in the Nordic and Baltic Countries (HIX). Hanketta rahoittaa Pohjoismaiden ministerineuvosto vuosina 2024–2025.
Seuraavat HIX-tilaisuudet jatkavat keskustelua Venäjän historiapolitiikasta, historiantutkimuksesta ja historianopetuksesta keväällä 2025, Tukholmassa ja Tallinnassa järjestettävissä tapahtumissa.
Teksti ja kuvat:
Pertti Grönholm
Kirjoittaja on Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen hallituksen jäsen sekä Historian yliopistonlehtori ja yleisen historian dosentti Turun yliopistossa.
