Anssi Halmesvirran ja Tuomas Laine-Frigrenin suomentama ja toimittama Antisemitismin kirous: Kolme kriittistä esseetä (Gaudeamus) kokoaa yksiin kansiin Jean-Paul Sartren, George Orwellin ja István Bibón heti toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamat klassikkotekstit. Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen ja Gaudeamuksen yhteistyössä järjestämässä tilaisuudessa 26.1.2023 keskusteltiin julkaisun tiimoilta antisemitismin historiallisista ja nykyisistä ilmenemismuodoista.
Antisemitismi ei ole vain historiaan tai Saksan kansallissosialisteihin liittyvä reliikki, vaan se on yhä tänä päivänä yhteiskunnissa ja kulttuurissa vaikuttava ilmiö. Antisemitismi on ehkä odottamattakin lisääntynyt viime aikoina eri puolilla maailmaa ja sitä hyödynnetään moniin poliittisiin tarkoituksiin: esimerkiksi äärioikeiston nousu ja koronatoimenpiteitä vastustavien liikehdintä ovat tarjonneet uutta kasvualustaa ikivanhoille antisemitistisille salaliittoteorioille kansainvälisistä juutalaisten verkostoista ja salaisista vapaamuurarilooseista. Historian saatossa antisemitismi on saanut yhä uusia muotoja ja puolestapuhujia, minkä takia sen eri ilmenemismuotojen kriittinen ja analyyttinen perkaaminen on tärkeää myös tässä hetkessä.
Tammikuisessa, eduskunnan Kansalaisinfossa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa pohdittiin juutalaisvastaisuuteen sisältyviä historiallisia myyttejä ja stereotypioita sekä purettiin myös nykyistä antisemitismiä ja ylipäätään etnisten ja kulttuuristen ennakkoluulojen rakentumista. Tilaisuuden avasi Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen puheenjohtaja Erkki Tuomioja. Hän korosti, että historiasta oppimalla on mahdollista tunnistaa ja torjua juutalaisvastaisuuden nykyaikaisia ilmenemismuotoja, jotka usein kumpuavat historiallisista antisemitistisistä salaliittoteorioista ja retoriikasta. Tuomioja muistutti, että Historioitsijat ilman rajoja on aikanaan perustettu edistämään yleistä historiatietoisuutta yhteiskunnassa: historiasta ja sen erilaisia tulkinnoista tulee olla tietoinen, jotta voi ymmärtää niiden vaikutuksen tämän hetken politiikkaan ja yhteiskunnallisiin tapahtumiin.
Alustuksissaan Halmesvirta ja Laine-Frigren avasivat julkaisun lähtökohtia. Kirjan tärkeintä sisältöä ovat Jean-Paul Sartren, István Bibón ja George Orwellin esseet, jotka julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa yhdessä ja asetetaan keskusteluyhteyteen. Suomentajien laatimat johdantotekstit esittelevät antisemitismin historiaa Ranskassa, Iso-Britanniassa ja Unkarissa sekä sijoittavat alkutekstit ja niiden kirjoittajat historiallisiin yhteyksiinsä.
Bibó, Orwell ja Sartre antisemitismin jäljillä
Bibó, Orwell ja Sartre etsivät ratkaisua juutalaisvastaisuuden ongelmaan tilanteessa, jossa moderni poliittinen antisemitismi oli kärjistynyt luonteeltaan ennen näkemättömäksi massamurhaksi. Holokaustin seurauksena vanha antisemitismi tuomittiin jyrkästi samaan aikaan, kun uuden antisemitismin merkit olivat jo näkyvissä. Klassikkotekstit johdattavat lukijansa historian äärelle, mutta antavat ajattelun apuvälineitä myös nykypäivän antisemitismin ymmärtämiseksi käsitellessään monia yhä ajankohtaisia ongelmia.
Mistä juutalaisvastaisuus saa käyttövoimansa? Onko antisemitismi ennen muuta historiallisia stereotyyppejä kierrättävä ideologinen rakennelma vai kytkeytyykö se myös sosiaalisiin ja poliittisiin suhteisiin, yhteiskunnallisiin kriiseihin ja poliittisiin kulttuureihin? Entä onko antisemitismistä puhuttava erityistapauksena vai voiko sen toimintamekanismien kautta ymmärtää myös muihin kuin juutalaisiin kohdistuvaa syrjintää ja väkivaltaa?
Sartre pureutui juutalaisvastaisuuden ongelmaan maalaamalla muotokuvan vapautta ja vastuuta pelkäävästä ja omaa keskinkertaisuuttaan juhlivasta ”antisemiitistä”, joka vainoaa ihmisiä sen sijaan että tarkastelisi kriittisesti instituutioita, kulttuuria saati omaa itseään.
Bibó analysoi antisemitismin ja ennakkoluulojen sosiaalista rakentumista, luotaa unkarilaisen antisemitismin radikalisoitumista ja pohtii armottomia kysymyksiä vastuusta ja syyllisyydestä Unkarin vuoden 1944 saksalaismiehityksen jälkeen. Samalla tutkielma laajenee monitahoiseksi analyysiksi poliittisesta vastuusta, demokraattisesta julkisesta moraalista ja inhimillisen yhteiskunnan mahdollisuuksista.
Orwell puolestaan kirjoitti omien havaintojensa pohjalta antisemitismin ilmenemismuodoista 1940-luvun Englannissa. Hänelle juutalaisvastaisuus oli nationalismin muoto. Orwell kirjoittaa: ”jokin psykologinen vitamiini modernista sivistyksestä puuttuu, ja sen seurauksena olemme enemmän vähemmän sen hulluuden vallassa, että kokonaiset kansat ovat mystisesti joko hyviä tai pahoja.”
Kirjoittajia sitoo toisiinsa vahva nationalismin, rasismin ja fasismin kritiikki. Kukin kirjoittajista kiinnittää huomiota antisemitismin ytimessä olevaan perusristiriitaan: se peittää sosiaalisen todellisuuden ja ihmissuhteet näkyvistä, vieraannuttaa, jopa kieltää ne.
Dialogin mahdollisuudesta
Alustuksia seurasi historian tutkija ja Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti Oula Silvennoisen kommenttipuheenvuoro. Silvennoinen, joka on tutkimuksessaan perehtynyt antisemitismin, holokaustin ja eurooppalaisen fasismin historiaan, totesi, että vaikka Suomessa on totuttu ajattelemaan, että antisemitismi on täällä vieras ilmiö, on juutalaisvastaista liikehdintää ilmennyt ja ilmenee Suomessa edelleen kansainvälisiä kehityksiä noudattaen.
Paneelikeskustelussa Laine-Frigren, Halmesvirta ja Silvennoinen jatkoivat Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen johdolla historiallisen ja nykyisen antisemitistisen liikehdinnän ja retoriikan ruotimista. Ennakkotiedoista poiketen dosentti Tuija Parvikko ei päässyt osallistumaan tilaisuuteen.
Myös yleisö oli innokkaasti mukana keskustelussa ja paljon näkemyksiä kirvoitti ajatus dialogista antisemitistisiä ajatuksia levittävien kanssa. Onko antisemitististä kieltä käyttävät tai suoranaista antisemitististä politiikkaa ajavat suljettava yhteiskunnallisen keskustelun ulkopuolelle vai otettava heidät mukaan? Tästä esiintyi kahdenlaista käsitystä – yksi yleisön jäsen esitti, että olisi mentävä rohkeasti keskustelemaan. Toinen oli taas sitä mieltä, ettei antisemiiteille tule antaa yhtään enempää tilaa esittää ihmisvihamielisiä näkemyksiään.
Laine-Frigren nosti esiin varsinkin Bibón tutkielmasta esille nousevan viestin määrätietoisesta dialogista. Heti sodan jälkeen Bibó etsi rohkeasti – ehkä utooppisesti – dialogia, jopa sovintoa unkarilaisten ja maanmiehiinsä syvästi pettyneiden juutalaisten välillä. Miten syvästi maanmiehiinsä pettyneet ja paljon kärsineet juutalaiset voisivat elää unkarilaisten kanssa yhdessä tulevassa toivottavasti inhimillisessä vapauden, veljeyden ja tasa-arvon yhteiskunnassa. Dialogia piti käydä monella tasolla – juutalaisten ja ei-juutalaisten, juutalaisten keskenään, ei-juutalaisten keskenään jne.
Keskustelua herätti myös sosiaalisen median rooli. Nykyantisemitismi elää ja kehittyy erityisesti sosiaalisessa mediassa vihamielisinä stereotypioina. Tässä yhteydessä Laine-Frigren nosti esille, että esimerkiksi Yhdysvalloissa antisemitismi elää ja uusiutuu nettiyhteisöissä ja kytkeytyy mm. valkoisten ylivaltaa ajavaan nationalismiin, johon liittyy tyypillisesti myös naisvihamielisyyttä, antidemokraattisia asenteita ja kristillistä konservatismia. Siihen liittyy myös ”myrkyllistä ironiaa” – ”Irony poisoning” – potentiaalisesti vaarallista huumoria ja pilkkaavaa pelleilyä. Tällaisesta ironisesta, mutta samalla avoimen vihamielisestä asenteesta myös Sartrella olisi paljon sanottavaa.
Yhtä mieltä tilaisuudessa oltiin siitä, että on tärkeää pyrkiä käymään dialogia niiden kanssa, jotka voivat – tietämättään – olla alttiita antisemitistisille ajatuksille esimerkiksi erilaisissa verkkoyhteisöissä, joissa juutalaisvastaista retoriikkaa saatetaan esittää verhoiltuna epämääräisiin käsitteisiin. Antisemitismin historian tuntemus, kuten historian tuntemus ylipäätään, tarjoaa onneksi meille kaikille erinomaisia apuvälineitä tunnistaa ja torjua antisemitististä ajattelua sen vaihtuvissa muodoissa.
Kirjoittajat
Tuomas Laine-Frigren on yleisen historian tutkijatohtori Tampereen yliopistossa, jossa hän tutkii lapsuuden ja siirtolaisuuden kokemushistoriaa. Hänen väitöskirjansa (2016) käsitteli valtiososialismin ajan Unkarin historiaa. Laine-Frigren toimii myös Lähihistoria-lehden päätoimittajana.
Heta Hedman on Historioitsijat ilman rajoja –yhdistyksen pääsihteeri.
Historioitsijat ilman rajoja Suomessa järjestää säännöllisesti yleisötilaisuuksia, joissa käsitellään ajankohtaisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä historiallisesta näkökulmasta. Tapahtumamme ovat avoimia kaikille historiasta kiinnostuneille. Mikäli sinulla on ideoita tulevista tapahtumista, olethan meihin rohkeasti yhteydessä!
