Janne Virkkunen
Kommenttipuheenvuoro Historian poliittinen käyttö -webinaarissa 13.1.2022
Kiitos mahdollisuudesta osallistua tähän tärkeään keskusteluun, kiitos muille puhujille ja panelisteille. Kiitos myös Historiallisen aikakauskirjan tekijöille ja kirjoittajille. Opin itse tästä projektista paljon.
Historia, historiantutkimus ja media liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kummankin tehtävä on samantapainen: selvittää, mitä on tapahtunut ja miksi niin tapahtui. Kenttä on vapaa ja jokainen voi tykönään miettiä, miten työssä on onnistuttu.
Journalismi on historiantutkimuksen tapaan prosessi, joka parhaimmillaan oikaisee itse itsensä. Kävin äskettäin Päivälehden museossa Ludviginkadulla. Siellä on parhaillaan Lehtikuvan juhlanäyttely, jossa käsiteltiin myös sitä, miten kuvia käsittelemällä voidaan muokata todellisuutta eli käytännössä myös väärentää tapahtumien kulkua. Suosittelen. Katsojan silmät avautuvat. Nykytekniikka mahdollistaa monenlaista. Enää ei tarvitse leikata kuvista pois poliittisia johtajia, jotka ovat joutuneet epäsuosioon ja muuttuneet epähenkilöiksi. Näyttelyn julkaisuaikaa pidennettiin juuri ja nyt näyttely sulkeutuu vasta 6. helmikuuta.
Meillä on tänään käytössämme ennenkuulumattoman paljon erilaisia tapoja hankkia ja vastaanottaa tietoa. Uudessa tiedon maailmassa on myös suuria houkutuksia rakentaa tieteellisiä tai pseudotieteellisiä oikopolkuja, jotka voivat johtaa tuhoon. Hakukone on äärimmäisen hyvä apuväline tieteen tekemisessä, mutta yhtä lailla se voi olla poikkeuksellinen ase, jolla voidaan paljastaa oikopolkuja käyttävät tieteen huijarit.
Vakavasti otettavan media yhtä lailla kuin vakavasti otettavan historiantutkimuksen tehtävänä on etsiä yhteiskunnassa irrallaan ja idullaan olevia asioita; langanpäitä, joita yhteen solmimalla löytää kehityksen alavirtauksia; asioita, jotka ovat kaikille muutamien vuosien päästä itsestäänselvyyksiä, mutta jotka vielä ovat näkymättömissä.
Median ja myös historiantutkimuksen voima korostuu informaatiokaaoksessa, jossa ihmiset ottavat vastaan valtaisan määrän tietoa. Media ja historiantutkimus pystyvät parhaimmillaan järkeistämään kaaoksen kaikissa kanavissa.
Jos tämän kehityskulun hyväksyy, johtopäätös on yksinkertainen: kasvavassa määrin median tehtävä on taustoittaa ja analysoida tietoa, sillä demokraattisen maan kansalaisen perusoikeus on olla hyvin informoitu. Parhaimmillaan laatumedia, mutta myös historiantutkimus vastaavat myös niihin kysymyksiin, joita kuluttaja ei edes osaa kysyä.
En näe edellä olevassa sellaista, joka olisi ristiriidassa hyvän historiantutkimuksen yleisten tehtävien kanssa. Hyvän historiantutkimuksen tehtävä on yhtä lailla informoida, kyseenalaistaa ja avata uusia portteja ihmisten ajattelulle. Kun siinä tehtävässä onnistuu, tutkimus täyttää tehtävänsä nykyaikaisessa tietoyhteiskunnassa.
Otetaan tähän yksi esimerkki siitä, kuinka historiantutkimus parhaimmillaan muuttaa kuvaa tapahtuneesta. Esimerkkini on vanha, mutta minua se on aina kiinnostanut selkeydellään.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomi eli hermostuneessa tilassa. Moskova vaati sodanaikaisia johtajia oikeuteen tuomittaviksi sotaan syyllisinä. Risto Rytin johdolla suomalaisilla oli tarkoitus todistaa, ettei varsinaista liittosuhdetta Suomen ja natsi-Saksan välillä ollut; ettei Suomi aktiivisesti pyrkinyt hyvityssotaan saadakseen Talvisodassa menetetyt alueet takaisin.
Saksan sodanaikainen suurlähettiläs Suomessa Wipert von Blu¨cher kirjoitti muistelmansa, jossa hän kaunopuheisesti kuvaa, kuinka Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin, kuten vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun. Näin siis vuonna 1950.
Amerikkalainen Charles Lundin julkaisi jo vuonna 1957 tutkimuksensa ”Suomi toisessa maailmansodassa”. Siinä Lundin selvitteli suomalaisten siihen asti salassa ollutta yhteistyötä saksalaisten kanssa.
Arvi Korhonen kirjoitti vuonna 1961 julkaistun teoksen ”Barbarossa-suunnitelma ja Suomi”, jossa hän torjui Lundinin väitteitä ja argumentoi suomalaisen sotapolitiikan puolustuksen. Ajopuuteoria oli syntynyt.
Myönnän mielihyvin, että olin 1960-luvulla taipuvainen uskomaan Korhosta kunnes Hans-Peter Krosby ja Anthony Upton varsin vastaansanomattomasti kumosivat Korhosen näkemyksen, jota voi kauniisti sanottuna pitää varsin poliittisena historiantutkimuksena. Lopullisesti ajopuuteorian upotti professori Mauno Jokipii huolellisesti dokumentoidussa tutkimuksessaan ”Jatkosodan synty”.
Tässä on hyödytöntä mennä syvemmälle sotapolitiikkaan. Riittää kun todetaan, että historiantutkimuksella samoin kuin medialla on tärkeä tehtävä kansakunnan muistin ja tietoisuuden kirkastamisessa. Totuus voi tehdä kipeää, mutta sitä ei voi piilottaa.
Vuoden 2011 arabikumous osoittaa, kuinka paljon uutisointi saattaa vääristää tapahtumien todellista kulkua ja syitä kaikkine seurauksineen. Kumous alkoi demokratiamielenosoituksina ja päätyi diktatuuriin. Edelleen olisi tässä prosessissa selvittämistä.
Äskeinen esimerkkini ajopuuteoriasta on menneestä maailmasta, jonka rytmi oli hidas ja tapahtumat syineen ja seurauksineen saattoivat selvitä vasta vuosia tehdyn tutkimustyön myötä. Mitä meille on tänään tapahtumassa niin mediassa kuin historian käyttämisessä? Millainen tulevaisuus meitä odottaa digitalisoituvassa maailmassa, jossa yksi päätelaite korvaa kirjeen, puhelimen, sanomalehden, radion, television ja kirjan. Se sama päätelaite yhdistää meidät internetiin ja siellä koko ajan voimiaan kasvattavaan sosiaaliseen mediaan, someen. Tämä muuttaa maailmaa todella kovalla vauhdilla. Se vaikuttaa myös mediaan ja siihen, kuinka luotettavina ihmiset pitävät mediaa. Yhdysvalloissa enää runsas viidennes uskaltaa tai haluaa luottaa vakavasti otettaviin tiedotusvälineisiin, ns. mainstream-mediaan. Suomessa lukema on sentään huippuluokkaa, kun kaksi kolmasosaa luottaa median sisältöihin.
Sosiaalinen media kaikkineen mukaan lukien Facebook, Twitter, Instagram ja You tube ovat tiedonvälittäjiä. Internetistä on tullut nuorille ja vähän vanhemmillekin ihmisille tärkein viestintäkanava. Tämä näkyy vahvasti tämän päivän Yhdysvalloissa. Se myös mahdollistaa salaliittoteorioiden rakentamisen ja niiden ajatusten levittämisen.
Näyttääkin hieman siltä, että joukkoviestinnän perusajatus tasapainoisesta ja objektiivisuuteen perustuvasta raportoinnista on joutumassa antamaan periksi puolueellisemmalle journalismille.
Muutama vuosi sitten The Economist kirjoitti median tilasta otsikolla ”Back to the Coffee house”, jossa ydinajatus oli, että verkko vie meidät takaisin aikaan, jolloin tietoa ja mielipiteitä välitettiin kahviloissa eikä totuudellisuudesta ollut niin väliä. Kehityskulkua ei tarvitse pitää hyvänä, mutta verkkokeskusteluissa löytää viljalti aineksia ajatuksen hyväksymiseen.
Tiedämme, ettei liberaali demokratia voi tänään erityisen hyvin. Päinvastoin. Maailmassa on noin 7,7 miljardia ihmistä ja heistä runsaat 900 miljoonaa elää maissa, joissa edes voidaan puhua sananvapaudesta. Näin sananvapauden ulkopuolella elää noin 6,8 miljardia maapallon asukasta.
Suosittelenkin entistä enemmän hyödyntämään kansainvälisten sananvapausjärjestöjen arvioita eri maiden kehityksestä. Näihin järjestöihin lukeutuvat mm. Yhdysvaltalainen Freedom Forum, Toimittajat yli rajojen -järjestö ja Kansainvälinen lehdistöinstituutti International Press Institute. Järjestöjä on kosolti muitakin. Ne ovat kaikki tehneet ja koko ajan tekevät ensiarvoisen tärkeätä työtä esimerkiksi Unkarin ja Puolan tai esimerkiksi Turkin kehityksen arvioinnissa. Näitä selvityksiä pitäisi hyödyntää paljon enemmän myös julkisessa tiedonvälityksessä.
Mutta asiat eivät ole tänäänkään mitenkään huonosti sen paremmin journalismin kuin historiantutkimuksen kannaltakaan. Digitalisointi ja internetin mukanaan tuomat apuvälineet auttavat tekemään paljon entistä parempaa sisältöä. Internet takaa pääsyn alkuperäislähteille, jos yhteiskunta omaksuu sellaisen strategian, että kaiken pitää olla saatavissa. Digitalisoi, digitalisoi ja vielä kerran digitalisoi. Siinä on hyvä strategia alan toimijoille ja viranomaisille.
Meillä on aika paljon pantu painoa perinteisen printtimedian kriisille. Sehän on totta, mutta hyviäkin merkkejä on näkyvissä. Luin äskettäin Economistin Maailma 2022 -liitteen. Se on ammattitaitoista työtä ja sellaista tarvitaan lisää ja siksi on hyvä, että Helsingin Sanomat julkaisi sen suomeksi.
Suuri muutos tulee koskemaan myös ns. lineaarista televisiota. Tähän johtopäätökseen tulee, kun lukee Ritva Leinon kirjan ”Median valtaajat”. Kirjoittajan mukaan suuret some-yhtiöt valtaavat mainosmarkkinat ja suoratoistopalvelut hoitavat lopun. Suoratoisto (hbo, netflix ja vastaavat) on uusi toiminta-alusta, johon muiden on sopeuduttava.
Olemme siten yhä lähempänä tilannetta, jossa emme tiedä mihin olemme matkalla ennen kuin olemme perillä.
Sitä odotellessa kannattaa kuitenkin uskoa sisällön voimaan. Hyvä esimerkki on Ylellä pyörinyt suomettumista tarkastellut sarja. Merkittävistä puutteistaan ja osittaisesta yksisilmäisyydestään huolimatta, sarja tarjosi ajateltavaa myös niille, jotka eivät ole omakohtaisesti kokeneet synkkää 1970-lukua.
Saama toive koskee myös muuta perinteistä mediaa. Kannattaa hyödyntää historiaa ja tarjota kuluttajille hyvää taustoittavaa aineistoa. Sellaisen aineiston tarve on huutava. Sosiaalisessa mediassa pyörivä sirkus ei ole kestävä ratkaisu mihinkään. Ukraina, Kazakstan, Georgia ynnä muut kaipaavat yhtä selittäjäänsä ennen kaikkea historian näkökulmasta.
Luin äskettäin Johanna Vehkoon kirjan ”Oikeusjuttu”, josta hetken päästä hieman lisää. Vehkoo kertoo kirjassaan mm. siitä, kuinka perussuomalaisten entiset ja nykyiset kansanedustajat hyökkäsivät Twitterissä historiantutkija Oulu Silvennoista vastaan. He kutsuivat Silvennoisen Suomen suhdetta holokaustiin käsitellyttä tutkimusta kuunatsitutkimukseksi ja kyseenalaistivat Suomen Akatemian tutkimukselle myöntämän rahoituksen. Vehkoo mainitsee, että Helsingin Sanomat uutisoi tästä niin kuin kyseessä olisi vakavasti otettava tiedekritiikki. Lehti siteerasi tviittejä, joissa Silvennoista kutsuttiin mm. valetutkijaksi. Tutkijan ääni ei lehdessä Vehkoon mukaan kuulunut.
Onkin niin, että Twitteristä on tullut perinteiselle medialle yhä useammin käytetty uutisaihe, jolloin toimijat ovatkin muuta joukkoa kuin perinteisen median edustajat.
Vanhan sanonnan mukaan ei ole tärkeätä että olet ensimmäinen, tärkeintä on se, että olet ensimmäisenä oikeassa.
Haluan tässä lopuksi nostaa esille vielä yhden asian, jolla on merkitystä, kun katsoo tätä päivää ja ennen kaikkea tulevaisuutta. Tämä loppulausuma ei liity aiheemme tekstiin, mutta on kuitenkin äärimmäisen tärkeä.
Mainittu Johanna Vehkoo tuomittiin Oulun käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa äärioikeistolaisen kunnallispoliitikon Junes Lokan kunnianloukkauksesta. Vehkoo oli kutsunut Lokkaa facebook-päivityksessään mm. natsipelleksi. Korkein oikeus vapautti Vehkoon syytteestä tuoreessa päätöksessään. KKO vapautti Vehkoon sakkorangaistuksesta, vahingonkorvausvelvollisuudesta ja velvollisuudesta korvata Lokan oikeudenkäyntikuluja.
Korkeimman oikeuden päätöksellä on laajaa merkitystä, kun vastaisuudessa käsitellään kunnianloukkausjuttuja, joita on viljalti varastossa. Sananvapausjutut ovat vaikeita ja se johtaa helposti vaihteleviin päätöksiin.
Olin kuitenkin hämmentynyt käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätöksistä, koska kokemukseni mukaan ei olisi pitänyt olla epäselvyyttä, miten asia tulee ratkaista. Sananvapauskysymyksissä tuomarien pitää aina tarkastella myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja, sillä ne viitoittavat eurooppalaisen sananvapauden rajoja.
KKO on ratkaisussaan aivan oikein korostanut ihmisoikeustuomioistuimen linjauksia sananvapauden kannalta.
Vehkoo on kirjoittanut tapauksesta kirjan nimeltään ”Oikeusjuttu” ja se selventää hyvällä tavalla tapahtumien kulkua. Kyseessä on ollut vuosia kestänyt prosessi, joka on vaatinut Vehkoolta paljon. Onneksi hän on ollut sitkeä.
Halusin nostaa Vehkoon tapauksen esille, vaikkei se ehkä aivan tähän yhteyteen kuulukaan. Sananvapausasiana se on kuitenkin äärimmäisen tärkeä. Ja vielä yksi varoituksen sana: KKO:n linjaus ei suinkaan tarkoita, että julkisessa keskustelussa voisi käyttää millaista kieltä tahansa.
Tämän halusin sanoa.
Kiitos.
