Patsaat ja niiden kaataminen puhuttavat maassa kuin maassa. Kun monet tapaukset liittyvät historiaan, olemme tekemisissä laajan kulttuurisen ilmiön kanssa: Gordon N. Carper kokosi jo kolme vuosikymmentä sitten noin 3000 sitaattia historian merkityksistä. Siksi tämä kirjoitus keskittyy vain julkisuuteen (public history) ja historiaan identiteettinä. Teksti koskee Unkaria, sen historiapolitiikkaa ja perustuu väljästi 28.9.2020 esitelmääni historiapolitiikasta.
Uusin Unkarin hallituksen historiapolitiikan ilmentymä on valtiollisena juhlapäivänä 20.8. paljastettu, pitkään rakenteilla ollut, mutta koronan takia viivästynyt Trianon-muistomerkki. Kompleksi koostuu maan alle menevästä käytävästä, jonka molempia puolia koristavat vuoden 1913 väestönlaskennan 12485 paikannimeä. Muistomerkki herätti jo etukäteen keskustelua, kun nimet ovat kaikki vain unkariksi. Sellaisina ei-unkarilainen aikalaisväestö ei niitä tunnustanut ennen vuotta 1920 eikä varsinkaan sen jälkeen. Hallitusta lähellä olevan Magyar Nemzet -lehden mukaan ”Yhteenkuuluvaisuuden muistopaikan” tuhansiin tiiliin kaiverretut nimet tekevät eläväksi Unkarin menneen suuruuden. Trianonin ”sanelurauhassa” kaksi kolmasosaa vanhan kuningaskunnan alueesta päätyi uusien rajojen taakse.
Sukulaisuusideologioista huolimatta voi kysyä, miksi Unkarin historia, sillä maa on suomalaisille edelleen suhteellisen tuntematon. Silti maalla on hyvin pitkä ja rikas historia ja kuninkaitakin enemmän kuin Englannilla. Kyseessä on eräs Euroopan vanhimmista valtioista ja keskiajan suurvalta, jonka suuruus päättyi 1500-luvun alussa. Tätä Mohácsin 1526 katastrofia verrataan usein toiseen eli vuoden 1920 Trianoniin, jossa valtio menetti jälleen leijonanosan alueestaan ja suuruudestaan.
Itse suhteutan oman kiinnostukseni alun Pariisiin, jossa huomio kiinnittyi moniin muistolaattoihin, jota muistuttivat vuoden 1944 vastarinnasta. Ensimmäinen matka Budapestiin paljasti, että myös idän Pariisissa oli paljon muistotauluja, joista sukukielestä huolimatta en ymmärtänyt mitään. Sittemmin politiikan tutkijaa on alkanut askarruttaa kuka muistaa ketä, miten, miksi ja millä oikeudella. Kun esimerkiksi muistolaatassa mainitaan Pro Patria 1956 ja Magyar Demokrata Fórum, MDF, politologi voi ainakin kysyä, muistetaanko siinä kohdetta vaiko muistomerkin lahjoittajaa. MDF oli ensimmäiset vapaat vaalit 1990 voittanut puolue, joka näin jätti oman puumerkkinsä julkiseen historiaan.
Erityistä Budapestille, kuten myös monille itäisen Euroopan maille, ovat olleet myös radikaalit vallanvaihdokset, jotka ovat vaikuttaneet historiakulttuuriin ja poliittiseen ajatteluun. Unkarista voidaan erottaa monia järjestelmänmuutoksia, joista vuosi 1989 on viimeinen (tosin pääministeri Viktor Orbánin kielenkäytössä ”liberaali” murros korvautui ”kansallisella” 2010, kun Fidesz sai parlamenttiin kahden kolmasosan enemmistön).
Vaikka historia oli läsnä monin paikoin 1989, Unkarissa se on jotain vieläkin enemmän: siitä kertoo jo se, että Unkarin tasavalta julistettiin 1956 kansannousun vuosipäivänä 1989. Jo kesällä kansannousun aikainen pääministeri Imre Nagy oli haudattu uudelleen. Sankarien aukion muistojuhlassa myös nykyinen pääministeri Viktor Orbán loi uransa, kun hän käytti – tai väärinkäytti – historiallista momentumia ja vaati neuvostojoukkoja vetäytymään Unkarista.
Demokratian ja autoritarismin taustoja pohdittaessa on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että pian 1956-myytti joutui kilpailemaan muiden historiakerrosten kuten maailmansotien välisen autoritäärisen Unkarin kanssa. Oikeastaan demokratian rakentamista muistolle voi pitää virheenä, jossa jatkettiin kommunistihallinnon perinnettä historialla hallitsemisesta: János Kádarin hallinnon keskeinen lähtökohta oli ollut tulkinta vastavallankumouksen kukistamisesta. Järjestelmänmuutoksen antiteesi oli, että kyseessä oli pyrkimys demokratiaan. Vaikka 1956 näyttikin jossakin määrin olleen linjassa vuoden 1989 kanssa, paljon tulkittu kansannousu kesti ajallisesti vain muutaman viikon ja oli monenlaisen, jopa keskenään ristiriitaisenkin, suuntauksen tilapäinen yhteenliittymä.
Onko Orbánin (s.1963) ”pehmeä autoritarismi” sitten synteesi kaikesta tästä? Ei ainakaan pääministerin omasta mielestä, eikä ”gulassikommunismia” ole edelleenkään oikein soveliasta pitää esillä. Sen sijaan vuoden 2010 vaalivoiton jälkeen pääministeri puhui, kuinka vasta nyt ”me”, ”viiskutoset”, olemme päässeet valtaan – ajatustapa, jossa historia kulminoitui jälleen nykyisiin vallanpitäjiin. Itse asiassa Orbán jatkoi historian politisoivaa linja-ajattelua maaliskuun 2016 juhlapäivän EU-vastaisessa puheessaan: Unkarissa on kaksi vallankumouksellista perinnettä: ”me”, 1848 ja 1956 perilliset, ja ”he” eli jakobiinien, neuvostotasavallan ja kommunismin perilliset. Tässä retoriikassa monien äärioikeistolaisten tavoin myös kommunismi ja liberalismi sekoittuvat olemalla sitä ”samaa”. Eräässä lausunnossaan pääministeri on pitänyt liberaaleja koulutettuina kommunisteina.
Lokakuun päivä on edelleen yksi kolmesta kansallispäivästä, olkoonkin, että Fidesz muutatti sen tarkoitusta. Nykyisin päivällä ei muisteta enää myös 1989 tasavaltaa, vaan ainoastaan 1956 kansannousua – joka on lakitekstiä myöten vallankumous. Kaksi muuta juhlapäivää, 15.3. ja 20.8. ovat nekin täyttä historiaa ja sitä kautta vuosittain toistuvaa, toistettavaa ja muun historian syrjäyttävää Suurta Kertomusta: ensimmäinen viittaa ”kansojen kevääseen”, jossa unkarilaiset kantoivat pisimpään 1848 kumouslippua. Elokuun päivä viittaa ensimmäiseen kuninkaaseen, kristillisyyteen ja ”valtion perustaja” Pyhään Tapaniin. Kulttuurieroista kertoo sekin, että siinä missä ensimmäinen brittiläinen rock-ooppera esitteli kuurosokean Tommy-pojan (1969), Itä-Euroopassa se kertoi ensimmäisestä kuninkaasta (1983).
Kansallispäiviä koskevassa historiapolitiikassa on huomionarvoista, ettei Unkarissa ole itsenäisyys- tai perustuslain päivää tasavallan tai demokratian juhlinnasta puhumattakaan. Virallinen Unkari itse asiassa kuuluu vähemmistöön, joka ei muistellut ensimmäisen maailmansodan päättymistä 2018. Konservatiivisessa tulkinnassa sodan päättänyt asterikumous johti tasavallaksi julistamiseen, joka oli jonkinlainen kommunismin esiaste ja päätyi Trianonin katastrofiin. Tulkinnat ovat keskeisiä yritettäessä ymmärtää Unkarin historiapoliittisia identiteettejä.
Nykyisessä ”Fidesz-perustuslaissa” on huomattavan pitkä historiapoliittinen johdanto. Siinä todetaan muun muassa, että Unkari menetti maaliskuussa 1944 suvereniteettinsa, joka palautui uuden parlamentin aloittaessa toimintansa toukokuussa 1990 (vuotta 1989 ei mainita). Suvereenisuustulkintaan liittyy myös Fideszin päätös restauroida parlamentin ympäristö vuoden 1944 asuun. Näin on meneteltykin, joskin uusi Trianon-muistomerkki kertoo palauttamisen valikoivuudesta.
Osana julkisen historian uudelleenkirjoitusta Imre Nagyin 1996 pystytetty patsas sai mennä. Paikalle palautettiin viime syksynä vuoden 1919 (valkoisten) marttyyrien patsas, joka alun perin paljastettiin 1934 ja kaadettiin 1945. Sijaintipaikka tunnetaan Marttyyrien aukiona, ja sen uusvanhassa muistomerkissä 1919 kiteytyy lettipäiseksi Hungaria-naishahmoksi. Paikalla on kuitenkin muitakin kerroksia: kommunistivallan aikana aukio tunnettiin juutalaistaustaisesta Endre Ságvárista, joka oli kesällä 1944 tulitaistelussa surmansa saanut holokaustia paennut kommunisti.
Viereiselle Lajos Kossuthin nimeä kantavalle parlamenttiaukiolle palautettiin 2014 sinne 1930-luvulla pystytetty ja toisen maailmansodan lopussa poistettu pääministeri István Tisza. Pääministeri Orbánille niin Tiszan murha asterivallankumouksessa 1918 kuin patsaan kaataminenkin olivat osoituksia kansakunnan turmion aikakauden alkamisesta. Pääministerin mukaan Tisza symboloisi kansakunnan rakentamisen ja yhdistämisen aikakauden alkua.
Aiemmin aukiolla sijaitsi kumousta johtaneen Mihály Károlyin näköispatsas. Kreivi Károlyi on kaksinkertainen häviäjä ja oikeiston syntipukki: Toisen maailmansodan jälkeen hän palasi maanpaosta, nimitettiin suurlähettilääksi Pariisiin, erosi protestina ja lopulta kuoli Rivieralla. Hänet haudattiin uudelleen Unkariin 1962, ja patsas nousi satavuotiskulttina 1975. Figuuri leikattiin jalustaltaan 2012 ja siirrettiin sen veistäneen taiteilijan synnyinkaupunki Siófokiin.
Näin konservatiivista Tiszaa vastustaneesta Károlyistä on tehty syyllinen vanhan Unkarin hajoamiselle, liberalismin petollisuudelle ja tasavallan ”kommunistisuudelle”. On palannut ajatuskuvio, että asterikumous on Trianonin syy ja Károlyi siksi petturi. Vuonna 2015 entisöinti tarkoitti myös Itävalta-Unkarin ulkoministerinäkin toimineen Gyula Andrássyn patsaan pystyttämistä uudelleen. Paikalla vuodesta 1980 oli sijainnut runoilija Attila József.
Esimerkkejä on muitakin, mutta jo nämä riittävät kertomaan, kuinka Unkari on historian kannalta todellinen foreign country, kiinnostava ja myös omintakeinen ellei suorastaan omituinen. Unkarissa historian käyttö on tarinoita ja opetuksia, jossa jotkut asettuvat edelleen historian perillisiksi ja koettavat rakentaa menneisyyden mieleisekseen. Tämä tehdään paitsi julkisella historialla ja historiakulttuurilla myös julkisen mielipiteen manipuloinnilla: nyt Suuri Kertomus on konservatiivinen. Sen sijaan, että hyväksyttäisiin kerroksellisuus ja monimutkaisuus – josta edellä mainittu Marttyyrien aukio on suoranainen paraatiesimerkki – tarjotaan valikoivaa uhriutumista, vastarintaa ja sankaritekoja, joilla tuhatvuotinen survival ja menestys nousevat jonkun demokratian, oikeusvaltion tai EU:n ohi. Tämä on itse asiassa linjassa Ned Lebowin kymmenisen vuotta sitten tekemän muistin tulevaisuutta koskevan ennusteen kanssa: yhtäältä kansalaiset voivat tulla entistä tietoisemmiksi historiastaan ja siihen liittyvästä vallankäytöstä tai toisaalta turvautua yhä enemmän kansakuntaa korostaviin tarinoihin ja myytteihin.
Henkilökohtaisesti en usko, että menneisyyttä voi hallita edes Unkarissa tai jos voi, niin korkeintaan käymällä siitä avointa kriittistä keskustelua. Silti olen monta kertaa pohtinut, onko sinänsä Itä-Euroopassa hyvin tunnettu George Orwellin 1984 myös hallituksen tärkein ohjekirja sen harjoittamassa muistin politiikassa (emlékezetpolitika) ja historian politisoinnissa.
Heino Nyyssönen
Kirjoittaja on Historioitsijat ilman rajoja Suomessa ry:n hallituksen jäsen
