Juho Kusti Paasikivi poliitikkona ja historianfilosofina

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta J.K. Paasikiven syntymästä. Olin mukana helmikuussa suomalaisilla Historiapäivillä Lahdessa, kun Paasikiven elämäntyötä käsiteltiin varsin laajasti. Minulta on sittemmin pyydetty parikin esitelmää, jotka keskittyisivät Paasikiven toimintaan historian käyttäjänä. Tämän termin olen kehittänyt siksi, että en ole ihan varma siitä, kuinka varmalta pohjalta Paasikivi voitaisiin nähdä historioitsijana.

Paasikivi itse sanoi pitävänsä itseään historicuksena. Myöhemmin hän ei täysin allekirjoittanut tätä aikaisempaa näkemystään. Paasikiven kirjallinen tuotanto perustuu pitkälti päiväkirjoihin, joita hän piti 1920-luvulta asti. Päiväkirjojen pohjalta hän kirjoitti sitten useammankin muistelmateoksen. Varsinaista alkuperäisasiakirjoihin tutustumista hän suoritti sortovuosia käsittävää muistelmateosta kirjoittaessaan. Eino Jutikkala on määritellyt yhdessä esitelmässään Paasikiven siten, että hän oli hengeltään historiantutkija.

Paasikiven juhlavuoden aikana minulle on syntynyt ajatus siitä, että Paasikiven merkitys Suomelle ja suomalaisille ei tule täysin esiin, mikäli katsomme vain hänen omaa aikaansa. Siksi olen tarkastellut Paasikiven toimintaa ja opetuksia paitsi suuriruhtinaskunnan niin koko Suomen 100-vuotisen valtiona olemisen ajanjakson osalta. Presidenttien Ahtisaaren, Halosen ja Niinistön aikoja suhteessa Venäjään olen tarkastellut kirjassani: Suomi, konjunktuurien vanki, joten en nyt tässä esityksessä puutu näiden ajanjaksojen yksityiskohtiin.

Paasikivi ja suku

Paasikiven tausta isän ja äidin puolelta keskittyy kolmeen alueeseen: Oriveteen, Lempäälään ja Tampereeseen. Isänsä kautta hänen juurensa ovat osittain Lahdessa. Isä tuli lahteen pienyrittäjänä ja Paasikivi ehti toimia Lahden kauppalan ja sittemmin Lahden kaupunginkin kehittämistoimissa. Koulujen ja opintojen osalta Hämeenlinna ja Helsinki olivat ratkaisevia.

Paasikivi ja opinnot sekä uran alku

Paasikivi suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1892. Hänen pääaineinaan olivat venäjän kieli ja kirjallisuus. Tutkinnossa oli myös cum laude arvosana Venäjän historiasta ja hän korotti sen myöhemmin laudaturiksi.

Historian tutkimus kiinnosti, mutta sai väistyä lakitieteen tieltä. Paasikivi valmistui molempien oikeuksien kandidaatiksi vuonna 1897. Paasikivi väitteli tohtoriksi vuonna 1901. Väitöskirjan aiheena oli: Lainkäytön kehittäminen veronkanto- ja finanssikontrollikysymyksissä varhaisemman ruotsalais-suomalaisen oikeuden mukaan.

Paasikivi nimitettiin vuonna 1899 Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan suomen kielen lehtoriksi. 1902 hänet nimitettiin hallinto-oikeuden apulaisprofessoriksi.

Tieteen teko sai jäädä, kun Paasikivi nimitettiin vuonna 1903 valtiokonttorin ylitirehtööriksi ( pääjohtajaksi )

Paasikivi ja geopolitiikka

Tuomo Polvisen viisiosainen Paasikivi-elämäkerta on edelleen pitänyt pintansa aikojen muuttuessa siten, että Paasikiven elämäntyön eri osa-alueet ovat tulleet jotenkin tasaveroiseen katsantoon toisiinsa nähden. Polvinen summaakin Paasikiven karriäärin eri konjunktuurien vaiheissa seuraavasti:

”1950-luvulle tultaessa Paasikivi oli ehtinyt kannattaa yhteistyötä aluksi keisarillisen Venäjän sekä sittemmin Väliaikaisen hallituksen, Saksan keisarikunnan, Pohjoismaiden, Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton kanssa, mikä näennäisesti on tulkittavissa vailla idealismia toteutetuksi laskelmoinniksi ja konjunktuuripolitiikaksi.”

Itse näin asian niin, että tässä katsannossa Paasikivi oli realisti. Politiikka tuli asettaa kulloistenkin kansainvälisten voimapoliittisten asetelmien mukaan. Paasikivi katsoi, että Venäjän yhteiskunta oli vieras suomalaisille, jotka olivat saaneet Ruotsin kautta länsimaisen arvopohjan. Tämä arvopohja oli länsimainen sivistys. Jotta Suomi voisi olla itsenäinen Venäjästä, Suomen tuli tukeutua Venäjän vastapooliin eurooppalaisessa politiikassa. 1918 se oli Saksa, jonka syliin Suomi syöstiin sopimuksin, jotka veivät Suomen autonomiseksi alueeksi Saksan Itä-imperiumin piirissä.

Marraskuussa 1918 Saksa pyysi aselepoa ja Paasikiven hallituksen politiikka kärsi haaksirikon. Edelleen oltiin itsenäisiä Venäjästä, joka oli sisällissodan kaaoksessa. Sen sijaan Suomi oli hakeutunut Saksan suojelukseen ja noudatti siten pidättyvää politiikkaa lännen demokraattisten maiden suhteen. Yhdysvallat ja Englanti eivät olleet tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä. Ranska oli tunnustanut, mutta ei solminut diplomaattisia suhteita. Suomen suhteet piti korjata lännen valtioiden kanssa ja siihen tehtävään kutsuttiin C.G.Mannerheim.

Paasikivi itse katsoi, että ei saa olla aktivisti ajattomalla ajalla. ” Minä olin aktivisti 1914-1918, mutta syksyllä 1939 en ollut.”

Paasikivi ja itsenäisyys

Paasikiven oppi-isälle J.R. Danielson-Kalmarille Suomen itsenäisyys oli ongelmallinen kysymys. Hän totesi, että jos Suomi tulee itsenäiseksi, niin sehän merkitsee sitä, että menetämme Viipurin läänin. Tässä on historioitsijan ylivertainen ymmärrys siitä, mitä geopolitiikka tulee merkitsemään itsenäisen Suomen valtioalueelle. Siten on myös ymmärrettävä talvi- ja jatkosota keisarillisen Venäjän hajoamissotina.

Danielson-Kalmari oli yksin ajatuksineen. Muu Suomi halusi Itä-Karjalan ja Kuolan siihen vielä mukaan. Voidaan ajatella, että Paasikivi, joka arvosti Danielson-Kalmaria ja pyrki jonkinasteiseen realismiin, niin kuin se silloisessa haavekuvassa näyttäytyi, olisi lähtenyt siitä, että jotta Suomi voisi pitää Viipurin läänin, niin se tarvitsisi suojelijavaltion.

Paasikiven toiminta pohjautui hänen käsitykseensä siitä, miten Suomi oli pelastettavissa viidakon lakia noudattavien suurvaltain imperialististen pyrkimysten kynsistä. Itsenäisyys Venäjästä oli päämäärä sinänsä. Sen sijaan itsenäisyys länteen ei ollut päämäärä, koska itsenäisyyttä piti luovuttaa sille Venäjän vastaiselle voimalle ja valtiolle, joka näki edukseen Suomen suojelun Venäjän valtapyyteiltä.

Venäjä oli 1918 heikko ja sisällissodan piirissä. Siksi Suomi voi tulla itsenäiseksi. Paasikivi oman historiantajunsa kautta tuli siihen tulokseen, että kun Venäjä taas vahvistuu, niin se tulee olemaan haaste Suomen itsenäisyydelle. Tämäkin visio sitten aikanaan toteutui. Suomalainen todellisuus kulki kuitenkin aivan muita ratoja. Suomi halusi koko Itä-Karjalan. Historialliset rajat olivat soille ja erämaihin vedettyjä viivoja. Suomi halusi luonnolliset rajat. Paasikivi ei tähän kuvioon lähtenyt täysimääräisesti, mutta kyllä hänellekin oli tarkoituksenmukaista saada taloudellista etua ja metsävarantoja Venäjän Karjalasta.

Suomeen piti saada saksalainen kuningas ja Suomen tuli saada monarkistinen hallitusmuoto. Paasikivi ei arvostanut demokratiaa kovin korkealle. Sisällissodan riehuessa Saksan oli tultava aseellisen voiman kanssa ratkaisemaan tilanne. Itsenäisyys Saksasta uhrattiin, jotta voitaisiin pysyä itsenäisenä Venäjästä. Tämä asetelma on toistunut Suomen itsenäisyyden aikana Suomen periaatteellisena kantana. Itsenäisyyden kaventaminen lännen ( Saksan ) suuntaan on nähty edulliseksi, jotta voitaisiin pitää välimatkaa Venäjään ( Neuvostoliittoon ). Vuonna 1918 perustuslaillinen ja tasavaltalainen K.J. Ståhlberg katsoi, että Suomi ( lue Paasikiven senaatti ) oli ajanut itsensä Saksan vasallivaltioksi.

Kun ulkoministeri Holsti suunnitteli reunavaltioiden yhteistä rintamaa Venäjää vastaan, niin Paasikivi vaikutti kokoomuspuolueen kantaan siten, että eduskunta ei äänestänyt sopimuksen ratifioinnin puolesta. Holsti oli allekirjoittanut pitkälle menevän sopimuksen poliittisesta yhteistyöstä Puolan kanssa. Myös sosialidemokraatit ja ruotsalainen kansanpuolue vastustivat sopimusta ja Holstin oli pakko erota. Paasikivi ei luottanut Puolan ja Baltian maiden kykyyn Venäjän vastavoimana.

1944 keväällä Suomessa mietittiin vakavasti neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa sodasta irtautumisesta. Paasikivi erityisesti katsoi, että silloin olisi ollut edullinen vaihe saada kohtalaiset ehdot Neuvostoliitolta. Saksan kielteinen asenne ja rintamatilanne ratkaisi ja Suomi vetäytyi ajatuksesta neuvotella Neuvostoliiton kanssa tuossa tilanteessa. 16.3.1944 päiväkirja toteaa:” On käynyt aivan selväksi, että olemme Saksan alusmaa. Emme ole voineet tehdä mitään Saksan vuoksi.”

Vuosien 1944-47 aikana valvontakomission ollessa maassa ja kun rauhansopimus odotti myöhempää aikaa, Paasikivi katsoi, että Suomen itsenäisyys ei ollut kovin hyvin sovitettavissa kansainvälisen oikeuden määritelmään suvereenista valtiosta.

Valtiopäivien avajaisissa helmikuussa 1947 Paasikivi puhui itsenäisyydestä: ” Sillä tosiasia, joka meidän on aina muistettava, on, että tulevaisuutemme riippuu loppujen lopuksi meistä itsestämme, meidän omasta tarmostamme, kansamme henkisestä sitkeydestä ja siveellisestä kunnosta. Tästä kaikesta, meihin itseemme keskittyvästä, riippuu taloudellinen menestyksemme. Meistä itsestämme riippuu myös valtiollinen tulevaisuutemme, siitä nimittäin, miten voimakas on kansassamme valtiotietoisuus ja miten elävä on tahtomme ylläpitää, kehittää ja kohottaa asemaamme sivistyskansana ja riippumattomana, suvereenina valtiona.”

Oli siis tultu pitkä matka vuoden 1918 pääministeristä. Arvoitus selviää sillä, että 1918 annettiin Saksalle omasta vapaasta tahdosta elimellinen osa Suomen suvereenisuutta, jolla tähdättiin irti Venäjästä, kun taas 1944-47 pidettiin kovasti kiinni Suomen itsenäisyyden rippeistä valvontakomissiota ja Neuvostoliittoa vastaan ilman mitään tukea lännestä.

Onko Paasikiven toimilla ja niiden pohjalle syntyneille opeille mitään käyttöä tämän päivän maailmassa? Kovin yksiviivaisesti ei tähän voida vastata. Euroopan unionin jäsenyys vuonna 1995 oli iso asia Suomelle ja suomalaisille olkoonkin niin, että kansa jakautui kahtia jäsenyydestä äänestettäessä. Jäsenyyden puolesta äänestäneet voittivat, mutta varsin täpärästi. Suomi oli jakaantunut EU-jäsenyyttä puoltaviin kaupunkeihin ja jäsenyyttä vastustaviin tai siihen varauksellisesti suhtautuviin maakuntiin. Neuvostoliitto oli hajonnut ja Venäjä oli heikko. Globaalit markkinat olivat luoneet hetkessä myös yrityksille, joilla oli globaalia kysyntää tuotteilleen, tavattomia varantoja. Suomessakin vallitsi euforinen tunnelma, jossa jalat olivat nousseet ilmaan oikein isosti. Globaalien markkinoiden lisäksi demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeudet käsitettiin nyt kaikille maailman valtioille yhteiseksi päämääräksi. Alkoi lännen johtama arvoimperialismin aika, jossa sekä Nato että EU täyttivät Neuvostoliiton jälkeensä jättämät tyhjiöt. Euroopan unionilla nähtiin olevan yhteinen arvopohja ja sillä oli taloudellista hyvinvointia propagoiva politiikka muuhun maailmaan nähden ja silläkin oli myös reaalista katetta. Kaikki halusivat tämän rikkauksien keitaan piiriin. Liike kohti ” rikasta ” Eurooppaa alkoi vaikuttaa maailman muutto- ja pakolaisvirtoihin.

Suurvaltain keskinäinen nokittelu ja pakotepolitiikka on romuttanut ison osan niistä taloudellisista mahdollisuuksista, mitkä 1990-luvulla ajateltiin nousevaksi trendiksi. Yhdysvallat, Kiina, Venäjä ja Turkki harjoittavat bilateraalista voimapolitiikkaa. Euroopan unionin perusta on järkkynyt. Iso-Britannia on eronnut jäsenyydestä ja yhteinen arvopohja on osoittautunut illuusioksi. Lisäksi koronavirus on osoittanut, että taistelu sitä vastaan on tehty kansallisvaltioiden toimesta ja että jo merkityksettömiksi luullut kansalliset rajat ovat mahdollistaneet järjestäytyneiden valtioiden erilliset toimet epidemian tuhojen rajoittamiseksi. Euroopan unioni on jälleen kerran epäonnistunut sääntömääräisenä yhteisönä. Pandemiaa hoidettaessa on taas keksitty uudet säännöt, jotka mahdollistavat Saksan ja Ranskan liike-elämän ja pankkien selviytymisen luomalla ostovoimaa Etelä-Euroopan rikkaille mutta huonosti hoidetuille ja vahvasti korruptoituneille yhteiskunnille. Pohjoisen puritaanit maksavat tämän ohjelman ja rahan painattamisen ylivelkaantumisena ja investointimahdollisuuksiensa heikentymisenä.

Paasikivi painotti jo 1940-luvun sodan vuosina jonkinlaista ajatusta eurooppalaisten valtioiden yhteistyöstä Venäjän voiman vastapainona. Euroopan unioni voisi olla tällainen voima. Se voisi yhteistyötä luovana yhteisönä myös alueensa ulkopuolisiin valtioihin edesauttaa Suomen turvallisuutta ja taloudellista menestystä. Mitä vihamielisemmin se suhtautuu ulkopuoliseen maailmaan, sitä vähemmän myös Suomen kaltaisilla mailla on tukenaan vakaa ympäristö, jonka avulla voisimme ylläpitää turvallisuutemme suhteen levollisen ja taloudelliseen ja kaupalliseen   reaalimaailmaan perustuvan hyvinvointivaltion.

Venäjän olemuksesta

Paasikiven poliittisen uran alku sattui ensimmäisen sortokauden aikaan. Saksan nouseva mahti sai Venäjällä aikaan sen reuna-alueiden sitomisen tiiviimmin keisarikunnan yhteyteen. Toinen vaihe, jossa Paasikivi alkoi jo olla merkittävä poliitikko, syntyi Venäjän kärsittyä murskatappion sodassa Japanin kanssa 1904-05. Keisarin tuli antaa periksi sisäisessä myllerryksessä 1905. Venäjä sai duuman ja Suomi yksikamarisen eduskunnan, jonka toimintaperiaatteita Paasikivi oli laatimassa.

Paasikivi oli jo opiskeluvaiheessa ollut kiinnostunut venäjän kielestä ja Venäjän kulttuurista. Vuonna 1891 Paasikivi teki puolen vuoden opintomatkan Novgorodiin. Miksi juuri Novgorodiin eikä keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin? Tähän liittyy varmaan käytännöllisiä syitä, mutta ei voi olla ajattelematta, että Novgorodin valinta heijastaa jo Paasikiven ajattelua historiallisen Venäjän olemuksen ymmärtämiseen.

Tätä Venäjän olemuksen ymmärtämistä Paasikivi harrasti sitten koko elämänsä ajan. Siihen sisältyi Venäjän historian jatkuva opiskelu yhdistettynä hänen kokemuksiinsa poliitikkona suuriruhtinaskunnassa ja itsenäisessä Suomessa. Venäjä oli suurvalta ja sillä oli suurvallan elkeet. Mutta historiansa aikana tämä suurvalta oli ollut myös hyvin heikko. Venäjän yhteiskunta oli hyvin erilainen suomalaiseen verrattuna ja siksi suomalaisuuden säilyttäminen edellytti tiettyä välimatkaa Venäjään, oli se sitten vahva tai heikko. Näissä konjunktuureissa oli Suomen osattava ohjata valtiolaivaansa taiten ja tosiasiat tunnustaen, mutta omasta identiteetistään kiinni pitävänä.

U.K.Kekkosen merkittävin poliittinen toiminta tapahtui sekin Paasikiven tavoin Suomen pyrkiessä vahvistamaan asemaansa katastrofaalisen jatkosodan jälkeen. Hänkin luki paljon ja nimenomaan filosofiaa ja historiaa. Venäjän olemus oli hänenkin toimessaan määriteltävä oikein, jotta Suomen mahdollisuudet voitaisiin käyttää optimaalisesti hyväksi. Kekkosen ajattelu perustui pitkälle Paasikiven fundeerauksiin Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Kekkonen tarvitsi uransa alkuaikoina myös Paasikiven arvovaltaa tuekseen. Syntyi Paasikiven-Kekkosen linja. Tasavallan presidenttinä Kekkonen oli dynaaminen ja toteutti Suomen mahdollisuuksia saada enemmän liikkumatilaa kansainvälisissä suhteissa. Syntyi aktiivinen puolueettomuuspolitiikka, jonka menestyksen kruunasi vuonna 1975 ETYK-huippukokous Helsingissä.

Kekkonen määritteli asiaa siten, että mitä paremmat suhteet meillä on Neuvostoliittoon, sitä paremmin voimme hoitaa suhteitamme länteen. Kääntäen tämän voisi sanoa siten, että mitä huonommat suhteemme ovat Venäjään, sitä vähemmin meillä on liikkumavaraa lännessä.

Kolmas suomalainen poliitikko ja myös Suomen presidenttinä toiminut henkilö, jolle Venäjän olemus oli tärkeätä kartoittaa, oli Mauno Koivisto. Hän oli fundeeraaja parhaasta päästä. Paasikiven ja Kekkosen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusta tuli myös Koiviston politiikaksi, mutta hän voi jo ohjata Suomen valtiolaivaa vapaammille vesille. Silti ylilyöntejä Neuvostoliiton suuntaan ei pitänyt harjoittaa. Neuvostoliiton yhteiskuntarakenteen kriisi 1980- ja 1990-luvuilla mullisti maailmanpolitiikan ja synnytti laajan eurooppalaisen yhteistyöfoorumin, Euroopan unionin. Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja Venäjän federaatio tuli sen sijalle kansainväliseksi oikeuden ja politiikan subjektiksi. Syntyi monia uusia valtioita entisestä Neuvostoliiton rakenteesta. Tässä prosessissa, joka päättyi Suomen jäsenyyteen Euroopan unionissa, tuli opiskelu Venäjän olemuksesta Koivistolle tärkeäksi teemaksi. Luovuttuaan tasavallan presidentin toimesta hän julkaisi omat käsityksensä presidenttikausistaan, mutta sitten myöhemmin kirjan Venäjän ideasta.

Koivisto puhuessaan panslavismista toteaa, että Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea.

Keskustelin aikanaan Koiviston kanssa Venäjän olemuksesta ja sanoin, että Venäjä on kuin ameeba, se välillä pullistuu ja välillä supistuu. Koivisto kertoi jonkin ajan jälkeen katsoneensa tietosanakirjasta ameeban olemusta ja saaneensa sen kuvan, että ameeba ei pullistu eikä supistu. Lupasin Koivistolle lakkaavani kuvaamasta Venäjää ameeban avulla.

Sitä mielenkiintoisempi havainto on Koiviston kirjassa, Venäjän idea. Sivulla 147 hän kirjoittaa anarkisti Mihail Bakuninista, jonka mukaan valtio pitää hävittää heti eikä myöhemmin, jotta yhteiskunnan rakentamisessa päästäisiin eteenpäin. Koivisto ei tähän yhdy, vaan toteaa: ” Sekä marxilaisten ja anarkistien valtiokäsitys herättää kysymyksiä. Jos ajatellaan, että yksi valtio, esimerkiksi Venäjä, olisi toteuttanut kyläyhteisöjen pohjalta rakentuvan ruohonjuuritason keskinäisen yhteisön ilman valtiota, niin kuinka semmoinen a m e e b a olisi voinut puolustautua.”

Kehittelemättä tätä teemaa enemmälti totean, että Venäjä on siitä erikoinen monikansallinen ja valtiollinen yhteiskunta, että yhden imperiumin tuho merkitsee yhteiskunnan ja valtion heikkoutta, mutta samalle geopolitiikan perustalle syntyy jälleen uusi imperiumi eräänlaisen keskipakoisen voiman kautta ja alkaa taas sisäisesti ja ulkoisesti voimakas kausi. Täysin erilaisen geopolitiikan perustan kautta syntyivät aikoinaan muinaisen Egyptin kolme valtakuntaa ja kolme välikautta. Valtakunnan voiman aikana Ylä- ja Ala-Egypti kuuluivat yhden faaraon hallintaan. Välikausina keskushallinto heikkeni, sisäiset klaanit ja ulkoiset voimat pääsivät määrittelemään Egyptin politiikkaa, kunnes jälleen kerran voimakas hallitsija yhdisti Egyptin, jonka Niilin virtaan ja laaksoon tukeutuvan taloudellis-sotilaallisen järjestelmän kyky hallita tätä kokonaisuutta paitsi sisäisesti niin myös ulkoisesti tuotti alueellisesti voimakkaan valtion. Faaraot kestivät vielä ptolemaioksetkin. Vasta roomalaisten tulo Egyptiin keisareina ja jumalina lopettivat ne geopoliittiset edellytykset, joiden kautta Egyptin voimakkaat valtakunnat aina seurasivat kaaoksen välikausia. Järjestelmä toimi kuitenkin yli 3000 vuotta.

Paasikivi ja moraali

Paasikivi oli toimissaan realisti ja empiirikko. Hän käytti kuitenkin paljon aikaa pyrkimykseen löytää sellainen kansainvälinen moraali, joka tukisi pienten valtioiden olemassaolon oikeutusta.  Siksi hän suhtautui myönteisesti Kansainliittoon, vaikka myönsikin sen kulkevan tappiosta toiseen ja ettei sillä ollut mitään vaikutusta suurten politiikkaan.

Kansainvälinen oikeus oli lakimies Paasikivelle myös ongelma. Ei ollut mitään oikeudellista järjestelmää, joka olisi pantu voimaan kaikkien suostumuksella tai sitten niskuroivat olisi pakotettu noudattamaan lakia voimakeinoin. Kansainvälinen oikeus oli suosituksia, joiden velvoittavuus ei ollut kovin korkealla, jos jokin valtio, suuri tai pieni, katsoi etujensa olevan pykäläviidakossa vaakalaudalla.

Paasikiven ajattelussa oli myös voimakkaasti ajatus siitä, että suurvallatkaan eivät aina aja omia etujaan, vaan niitä ajaa hegemonian halu, pyrkimys oman valtakunnan mahtavuuteen ja kunniaan ja niille kaikille ominainen imperialismi.

Jutikkalan mukaan Paasikiven reaalipolitiikka sai näistä ajatuksista toiminnallisen lisäyksen. Suurvallan epäluulot on otettava tosiasiana huomioon silloinkin, kun ne eivät perustu tosiasioihin (  lue Suomen näkökantaan kyseisessä asiassa ).

Arvot olivat tärkeitä ja oma moraali piti pitää puhtaana. Silti suurvallan kanssa operoidessa realistinen geopoliittinen ja voimapoliittinen näkemys oli etusijalla. Sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa Suomi oli eri leirissä kuin läntiset demokraattiset maat. Suomen geopoliittinen asema, eikä arvot, määritteli Suomen politiikan mahdollisuudet ja rajat.

Paasikiven monet kasvot

 Sortovuosien muistelmat ovat sikäli poikkeukselliset, että vaikka Paasikivi pyrkii puolustamaan vanhasuomalaisten myöntyväisyyslinjaa, niin hän toteaa kuitenkin, että molempia, vanhasuomalaisia ja perustuslaillisia, tarvittiin taistelussa Suomen autonomisia oikeuksia puolustettaessa.

Paasikiven päiväkirjat ovat historian lähteitä eivät historian kirjoitusta. Muistelmissaan hän pyrki selittämään Suomen suuriruhtinaskunnan ja itsenäisen Suomen ajanjaksoja, joissa hän oli itse ollut enemmän tai vähemmän poliittisena ja/tai taloudellisena toimijana. Niissä hän pyrkii puolustamaan aikoinaan esittämiään näkemyksiä Suomen ja Venäjän, Suomen ja Neuvosto-Venäjän sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Hän on myös myöhemmällä iällään tasavallan presidenttinä ottanut huomioon moraalikysymykset kansainvälisissä suhteissa enemmän kuin oli tehnyt vanhasuomalaisena poliitikkona.

Tässä katsannossa Paasikivi on lähempänä Snellmania ja filosofiaa kuin Yrjö Sakari Yrjö-Koskista ja J.R. Danielson-Kalmaria, jotka olivat historioitsijoita ja siinä katsannossa esittivät myös filosofisia ajatuksia. Paasikiven perintö on hyvin pitkälti filosofista kysymyksen asettelua suurvalloista ja pienvalloista, sodasta ja rauhasta, kansainvälisen politiikan pelisäännöistä, kaitselmuksesta valtioiden ja ihmisten kohtaloiden johdattajana sekä moraalin ja sivistyksen roolista valtioiden välisissä suhteissa. Hän myös korosti snellmanilaisittain pienen maan kansallistunnetta ja moraalia itsenäisyyden tukipilareina. Paasikiveen sopisi hyvinkin määritelmä, että hän oli historianfilosofi tai niin kuin Eino Jutikkala katsoi, että Paasikivi oli hengeltään historioitsija.

Paasikiven poliittista toimintaa voidaan tarkastella kahden ison asian summana. Sortovuosien kokemuksena Paasikivi oli myöntyväisyysmies, vanhasuomalainen poliitikko. Jos Yrjö-Koskinen oli vanhasuomalaisten auktoriteetti, niin kaikki eivät jakaneet hänen jyrkkiä kantojaan. Hieman lievempää vanhasuomalaisuutta esitti valtioneuvos Danielson-Kalmari ja hyvin pitkälle hänen näkemyksiinsä Paasikivi tukeutui. Suuriruhtinaskunnan aikana vanhasuomalaiset katsoivat, että Suomelle keisarien päätöksillä taattuja autonomisia oikeuksia tulee puolustaa, mutta hakea yhteisymmärrystä venäläisten kanssa. Kun sitten Pjotr Stolypin Venäjän pääministerinä ajoi Suomen autonomisten oikeuksien mitätöintiä, myös vanhasuomalaiset, Danielson-Kalmari ja Paasikivi katsoivat yhteistyön Venäjän hallituksen kanssa hyödyttömäksi ja Hjeltin senaatti jätti 1909 paikkansa.

Toista kantaa edustivat perustuslailliset, joita olivat nuorsuomalaiset ja ruotsinkieliset. Heidän joukossaan oli useita juristeja ja heidän taktiikkanaan Venäjän pyrkimyksiä vastaan kaventaa Suomen autonomiaa oli passiivinen vastarinta. I sortokauden vaihtuminen Nikolai II:n myönnytyksiin perustuslailliset voivat katsoa taktiikkansa purreen. Heidänkään taktiikka ei purrut Stolypiniin, mutta tämän tultua murhatuksi perustuslailliset voivat yhtä hyvin kuin I sortokauden aikana selittää oman taktiikkansa toimineen.

Paasikivelle vuosi 1909 on yksi hänen Venäjä-politiikkansa peruspilareita. Stolypin loi tilanteen, jossa suomalaisilla ei ollut enää kykyä vaikuttaa omiin asioihinsa. Paasikivi etääntyi politiikasta ja palasi siihen, kun alkoi olla uudelleen mahdollista keskustella väliaikaisen hallituksen kanssa ja kun bolshevikkien valtaantulo sai porvarillisen Suomen vakuuttuneeksi Venäjästä irtautumisen välttämättömyydestä.

Toinen suuri kysymys Paasikiven toiminnassa koski Suomen itsenäisyysvaiheita. Paasikivi katsoi, että Suomi ei voi säilyä itsenäisenä Venäjän jälleen vahvistuessa, ellei Suomella ole suojelijavaltiota. Täksi suojelijaksi Paasikivi valitsi Saksan. Nämä kaksi ajatusta: Suomen pyrkimys sopia Venäjän kanssa Suomen statuksesta, silloin kun suomalaiset olivat kaksin suurvaltanaapurinsa kanssa ja suojelijavaltioon tukeutuminen, silloin kun tällainen valtio oli olemassa suurvalta-Venäjän vastapainona, leimasivat Paasikiven valtiollista uraa.

Tämä kysymys koskee nimenomaisesti Suomen itsenäisyyttä, Suomen suvereenisuutta. Suomen pyrkiessä itsenäiseksi Venäjästä, se tarvitsi Paasikiven mielestä suojelijavaltion, jolla olisi resurssit kahlita Venäjän pyrkimyksiä Suomen suunnalla. Suojelijavaltion tuli siis olla suurvalta, jolla olisi kapasiteettia ja motiivia puolustaa Suomen asemaa Venäjää vastaan. Tässä on Suomen itsenäisyyden ajan iso teema. Vuonna 1918 suojelijavaltio oli Vilhelm II:n ja Ludendorffin Saksa. 1941-44 suojelijavaltio oli Hitlerin Saksa. Nyt Suomen suojelijavaltion tehtävää hoitaa poliittisesti Euroopan Unioni, jossa Saksa on johtavassa asemassa ja sotilaallisen turvallisuuden alueella suojelijan tehtävää hoitaa Amerikan Yhdysvallat. Lojaalisuus suojelijaa kohtaan verottaa omaa liikkumatilaa eli suvereenisuutta.

Paasikivi joutui heti toukokuusta 1918 tultuaan senaatin varapuheenjohtajaksi eli pääministeriksi miettimään sitä kysymystä, miten paljon Suomen suvereenisuutta luovutetaan suojelijavaltiolle, jotta tämän motivaatio Suomen puolustamisessa säilyisi korkeana. Paasikivi ajoi monarkistista perustuslakia, jonka pohjalta Suomen kuninkaaksi piti tuleman saksalainen Hessenin prinssi. Suomi oli tehnyt Saksan kanssa jo ennen Paasikiven senaattia sopimuksia, jotka rajoittivat voimakkaasti Suomen suvereenisuutta kansainvälisissä suhteissa. Paasikiven senaatti vahvisti tätä trendiä ja voidaan sanoa, että Suomi ei voinut 1918 syksyllä toimia itsenäisesti kolmansiin valtioiden nähden kaupallisesti, poliittisesti eikä sotilaallisesti. Sisällissodan ratkettua von der Golzin divisioona jäi Suomeen Brest-Litovskin rauhansopimuksen täytäntöönpanoon liittyvissä operatiivisissa toimissa. Lisäksi Svinhufvud sekä Paasikivi sopivat von der Golzin kanssa siitä, että Suomen sotaväki ja tiedustelulaitos organisoitiin saksalaiseen malliin ja saksalaisten toimesta. Mannerheim syrjäytettiin ja hän siirtyi Ruotsiin.

Suomi oli vuonna 1918 toukokuusta marraskuuhun suhteissaan Saksaan hyvin samanlaisessa kansainvälisoikeudellisessa tilanteessa kuin se oli ollut autonomian aikana suhteissaan keisarilliseen Venäjään. Tässä voidaan sanoa, että pyrkimys oli päästä itsenäiseksi Venäjästä eikä muusta itsenäisyydestä ollut niin suurta väliä. Olenkin usein todennut, että suomalaisille, ei vain Paasikivelle, itsenäisyys on itsenäisyyttä Venäjästä.

Paasikjven asema historian tutkijana on heikoimmillaan juuri vuonna 1918. Ainoa tämän valtiomiehen merkittävä periodi Suomen johdossa, joka ei saanut omaa muistelmateosta, on Paasikiven toiminta pääministerinä vuonna 1918. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 4.11.1929 seuraavaa: ” Minun mielipiteeni oli, että Suomen itsenäisyys oli mahdollista ainoastaan, jos saksalaiset tulevat maahan sotaväellä. Mutta saksalaisten tulo oli epävarmaa. Tulivat strategisten kombinaatioiden vuoksi. Niistä me emme mitään voineet tietää. ” Sen sijaan Paasikivi kirjaa päiväkirjaansa 16.3.1944 tilanteessa, jossa neuvottelut Neuvostoliiton kanssa sodasta irtautumiseksi olivat kariutuneet: ” On käynyt aivan selväksi, että me olemme Saksan alusmaa. Emme ole voineet tehdä mitään Saksan vuoksi. ”

I sortokausi

Paasikivi oli juuri saavuttanut täysi-ikäisyytensä, kun Venäjän taholta aloitettiin 1800-luvun lopulla Suomen autonomisten privilegioiden kyseenalaistaminen. Missä määrin suomalaisilla oli tiedossa tai pohdinnassaan ollut se, mistä tämä venäläisten politiikka johtui, ei varmaan ole kovin hyvin kattavasti tarkistettavissa. Voidaan olettaa, että Saksan yhdistyminen Preussin toimesta ja Saksan käymät sodat Itävallan ja Ranskan kanssa herättivät vanhoissa eurooppalaisissa suurvalloissa tiettyä huolestumista siinä määrin, että venäläistenkin tästä johtuneet huolenaiheet olisivat varmaankin tulleet suomalaisten tietoon.

1800-luku oli kansallisten liikkeiden aikaa Suomi mukaan lukien. Panslavismi oli tietenkin Venäjän vastaus näihin varsinkin keisarikunnan reunoilla sijaitsevien kansojen pyrkimyksiin kehittää identiteettejään kansallisilla ohjelmilla opetuksen alalla ja erityisesti kielikysymyksen avulla. Samoin ortodoksinen kirkko oli vahva venäläiskansallinen instituutio, jonka roolia valtakunnan yhtenäisyyden hoitajana pyrittiin vahvistamaan.

Sotilaallisella puolella Pietarissa oli kaavailtu erilaisia skenaarioita siitä, mitä reittiä myöten vihollinen ( saksalaiset ) hyökkäisi Pietaria kohti. Nikolai Bobrikov, Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö, jota myös Venäjän armeijan Moltkeksi kutsuttiin, oli laatinut muistion siitä, että vihollinen ( Saksa ) tulisi nousemaan maihin Hangossa. Tämä jälkeen Bobrikov nimitettiinkin kenraalikuvernööriksi Suomeen.

Oli siis monia syitä siihen, että Venäjän hallituspiirit painostivat keisari Nikolai II rajoittamaan suomalaisten eriytymispyrkimyksiä kehittämällä omaa autonomiaan.

Paasikivi oli I sortokauden aikana varsin aktiivisesti mukana vanhasuomalaisten politiikassa. Venäläistämistoimien alettua Venäjä joutui varsin nopeasti sotaan Japania vastaan. 1904-05 käydyssä sodassa Venäjä kärsi tappion ja melkein koko keisarikunnan laivasto tuhoutui Japanin vesillä. Bobrikov murhattiin Suomessa 1904 ja huonosti hoidettu sota poiki vallankumouksellista liikehdintää. Vuosi 1905 olikin lakkoilujen vuosi. Keisari joutui antamaan periksi ja Venäjä sai duuman ja Suomi sai yksikamarisen eduskunnan, jonka vaaleissa myös naiset olivat mukana. Tämä päätti Suomessa sääty-yhteiskunnan ja ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin vuonna 1906. Niissä vanhasuomalaiset pärjäsivät paremmin kuin perustuslailliset, vaikkakin vanhasuomalaisiin oli kohdistunut varsin paljon kritiikkiä heidän ollessa yhteydessä Venäjän hallitukseen kompromissitulosta haettaessa perustuslailliseen kiistaan. Paasikivi tuli valituksi eduskuntaan.

II sortokausi

Venäjän pääministeriksi nimitettiin vuonna 1906 Pjotr Stolypin. Paasikivellä on huomionarvoinen käsitys siitä, että duuman alettua toimintansa Pietarissa, niin Venäjän hallitus kykeni sivuuttamaan Suomen ministerivaltiosihteerin yksinoikeuden esitellä Suomen asiat keisarille sekä heikentämään ministerivaltiosihteerin asemaa keisarin neuvonantajana Suomen asioista päätettäessä. Tämä nyt joka tapauksessa tuli Stolypinin taktiikaksi suomalaisia vastaan. Stolypin sai aikaan vuonna 1908 uuden esittelyjärjestyksen, jonka mukaan keisarille esitettävät Suomen asiat tulisivat ensin Venäjän hallituksen tarkasteluun. Vuonna 1910 säädettiin laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, jolla mitätöitiin suuri osa Suomen omaa lainsäädäntövaltaa.

Paasikiven myöhempi kanta oli se, että II sortokausi oli ensimmäistä paljon vaarallisempi ja että suomalaisilla, sen enempää vanhasuomalaisilla kuin perustuslaillisillakaan, ei olisi ollut mitään aseita Stolypinin politiikkaa vastaan, ellei kaitselmus tai sattuma olisi puuttunut peliin.

Stolypinin suhdetta Suomeen vaikeutti se tosiasia, että keisarinvallan vastustajat Venäjällä saivat suojapaikan aivan pääkaupungin Pietarin kupeessa, Suomen suuriruhtinaskunnan alueella. Stolypin oli kääntynyt senaatin puheenjohtajan Leo Mechelinin puoleen tässä kysymyksessä. Ilmeistä on, että Mechelinin senaatti ei joko pystynyt asiassa mitään tekemään tai ei halunnut sitä hoitaa ja siten Stolypinin politiikka Suomea kohtaan jyrkkeni entisestään. Stolypin joutui kuitenkin eristetyksi Venäjän politiikassa ja häntä ammuttiin kuolettavasti vuonna 1911.

On myös syytä todeta, että Stolypinin hallitus teki päätöksen, jonka mukaan Uusikirkko ja Kivennapa olisi liitetty suoraan keisarikuntaan. Keisari vahvisti tämän päätöksen vuonna 1911, mutta sitä ei koskaan saatettu voimaan. 1820-luvulla Suomen ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder oli tehnyt saman esityksen, mutta Aleksanteri I ei ollut sitä hyväksynyt. Aleksanterin mielestä mitä lähempänä suuriruhtinaskunnan raja on Pietarin kaupunkia, niin sitä lujemmin suuriruhtinaskunta on osa Venäjän keisarikuntaa. Syksyllä 1939 Josif Stalin otti uudelleen esiin tämän tason rajamuutokset.

Paasikivi istui Edvard Hjeltin senaatissa 1908-09. Kun näytti selvältä, että Stolypinin kanssa ei voitu neuvotella, niin Danielson-Kalmari yhtyi perustuslaillisten kantaan siitä, että Venäjän tahto oli nyt Suomen erityisaseman tuhoaminen. Tällöin myös Paasikivi katsoi, että Suomen autonomiaa ei enää palveltu istumalla senaatissa keisarin politiikan välikappaleina. Suomella oli nyt erotuksena I sortokauteen omat valtiopäivät ja protestin tuli tapahtua valtiopäivien kautta. Hjeltin senaatti erosi vastalauseena Stolypinin politiikkaan.

Kaitselmus tai sattuma johti sitten I maailmansotaan ja helmikuussa 1917 Venäjän vallankumoukseen. Väliaikaisen hallituksen politiikkana oli antaa suuriruhtinaskunnalle takaisin sen autonomiset privilegiot. Sen sijaan väliaikainen hallitus ei halunnut laajentaa Suomen autonomiaa, vaan se tehtävä ajateltiin perustuslakia laativan kansalliskokouksen tehtäväksi. Täten väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan, joka oli käsittelemässä valtalakia.

Kaitselmus tai sattuma vei sitten Venäjän bolshevikkien vallankaappaukseen lokakuussa 1917. Joulukuun alussa 1917 Brest-Litovskissa aloitettiin Neuvosto-Venäjän ja Saksan rauhanneuvottelut. Trotskin viivytystaktiikkaan kyllästyneet saksalaiset aloittivat vihollisuudet uudelleen helmikuussa 1918 ja saapuivat jo Pietarin kaupungin porteille. Tällöin Lenin sai yliotteen Trotskista ja rauha solmittiin maaliskuun alussa. Rauhanehdoissa Neuvosto-Venäjä luovutti Suomen, Baltian, Valko-Venäjän ja Ukrainan Saksan etupiiriin.

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6.12.1917 ja Saksan painostaessa Neuvosto-Venäjän hallitus, kansankomissariaatti, tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä 1917 ja 4.1.1918   Suomen itsenäisyyden tunnustaminen myös ratifioitiin Neuvosto-Venäjällä.

Paasikiven muistelmat sortovuosilta tähtäsivät kahteen asiaan. Hän puolusti ensinnäkin vanhasuomalaisten myöntyväisyyspolitiikkaa, joskin totesi, että tällä politiikalla ei olisi saatu tuloksia aikaiseksi II sortokauden aikana. Samalla kun hän totesi myös perustuslaillisten olleen ilman aseita II sortokauden aikana, niin hän myöntää, että molempia, vanhasuomalaisia ja perustuslaillisia, tarvittiin yhteisessä taistelussa autonomian puolustamisessa ja itsenäisyyden sitten tullessa mahdolliseksi meistä riippumattomista syistä.

Paasikivi katsoi Baltian maiden itsenäistymisen olevan esimerkki siitä, että Suomi olisi tässä maailmanpolitiikan konjunktuurissa tullut itsenäiseksi ilman passiivista vastarintaakin. Baltiassa tätä ilmiötä ei esiintynyt. Tosin voidaan jälkikäteen todeta, että Baltian itsenäisyys vaati aseellista toimintaa.

Missä määrin sortokausien politiikka ja Paasikiven toiminta tuona aikana enteili ns. Paasikiven linjaa myöhemmin 40-luvulla? Kyseessähän oli Suomen suuriruhtinaskunta autonomisena osana Venäjän keisarikuntaa. Sisäinen autonomia oli Suomen asia. Sen sijaan ulko- ja sotilasasiat kuuluivat keisarille ja Venäjän hallitukselle. Suuriruhtinaskunnassa ei tätä tosiasiaa pyritty muuttamaan ja myös ns. valtalaki 1917 lähti tästä tosiasiasta.

Jos ajatellaan vastaavaa tilannetta Suomen itsenäisyyden aikana ja sitten varsinkin tilannetta vuonna 1944 Suomen irtautuessa sodasta, niin voitaisiin Paasikiven ajattelussa erottaa kaksi erilaista ilmaisua. Suuriruhtinaskunnan aikana oli kyseessä Venäjän sotilaalliset edut Suomen alueeseen nähden ja se ei ollut ongelma Suomen ja Venäjän välillä Suomen tunnustaessa näiden etujen olemassaolon. Silti oli tärkeätä, että Suomen autonomiaa ei katsottaisi Venäjän etujen vastaiseksi. Tästä tuli sitten sortokausien vastakohtaisuus Suomen ja Venäjän välillä. Tappiollisen jatkosodan jälkeen ja valvontakomission ollessa maassa Paasikivi, tukeutuen liittoutuneiden päätöksiin Suomen itsenäisyydestä, lähti siitä, että Neuvostoliiton ( Venäjän ) intressit Suomen suunnalla olivat sotilaalliset, mutta puolustukselliset.

Keisarivallan aikana Suomen autonomia oli koskematon, kun keisari oli Venäjän politiikan johtaja. Suomen tilanne muuttui radikaalisti Nikolai II:n aikana keisarin menettäessä ohjaavan kätensä Venäjän politiikkaan ja hallituksen päästessä toteuttamaan omia suunnitelmiaan duuman avulla.

Paasikiven hallitus 1918

Paasikivestä muodostui II maailmansodan jälkeen, jolloin hän toimi pääministerinä ja sittemmin presidenttinä, jonkinasteinen myyttinen hahmo, joka hallitsi kanssakäymisen venäläisten kanssa ja siten kykeni puolustamaan Suomen suvereenisuutta Neuvostoliiton pyrkimyksiä vastaan. Tämä myyttinen hahmo oli tarkoituksenmukainen myös U.K. Kekkosen presidenttikaudella. Hyvin vähälle huomille jäi Paasikiven Saksan politiikka, joka kulkee myös varsin johdonmukaisena hänen poliittisen uransa aikana. Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerta toi esiin Paasikiven ajattelun kokonaisvaltaisuuden ja merkitsi Paasikiven uran analyysia kohti realistista kuvaa valtioneuvoksesta. Myös Max Jakobson toteaa kirjassaan: Paasikivi Tukholmassa, että Paasikivi seurasi suurvaltain keskinäisiä valtasuhteita ja pyrki löytämään Suomelle selviytymisstrategian. Tarvittiin kuitenkin Seppo Hentilän kirja: Saksalainen Suomi, jotta suomalaisten täydellinen riippuvaisuus Saksasta 1918 tulisi suuremman yleisön tietoisuuteen. Historialliset prosessit vaativat oman aikansa.

Paasikiven hallitus istui sisällissodan jälkeen 27.5. – 27.11.1918 välisenä aikana. Svinhufvud valtionhoitajana ja Paasikivi pääministerinä ajoivat kahta asiaa: Suomen hallitusmuodoksi piti tuleman monarkia ja monarkiksi oli ajateltu saksalaista prinssiä. Toisaalta sisällissodan ratkaisu olisi Saksan aseellinen interventio Suomeen. Tämän johdosta Svinhufvud ja Paasikivi olivat valmiit antamaan Saksalle kaikki avaimet käteen, mitä tuli Suomen sotilaspolitiikkaan, Suomen ulkopolitiikkaan ja Suomen kauppapolitiikkaan. Näistä Saksalle myönnetyistä privilegioista Suomessa tehtiin valtiosopimukset. Hallituksen saksalaismyönteinen politiikka rapautti Suomen itsenäisyyden suurin piirtein sisäiseen autonomiaan.  Kenraali von der Goltz oli Paasikiven hallituksen aikana Suomen todellinen hallitsija. Saksassa tätä politiikkaa hoiti kenraali Ludendorff.

Ei ole mitenkään ihmeellistä, että historioitsijat ovat vähätelleet von der Goltzin roolia Suomessa 1918. Sen sijaan Paasikivi piti koko 1920- ja puoleenväliin 1930-lukua hyviä suhteita von der Goltziin. Saksalaiskenraalin käydessä Suomessa Helsingin valtauksen vuosipäivien yhteydessä hän asui Paasikivillä. Tähän käytäntöön tuli loppu Paasikiven siirtyessä lähettilääksi Tukholmaan. Svinhufvud oli toinen 1918-mies, jolle von der Goltz näyttäytyi vielä eläkkeellä ollessaan merkittäväksi henkilöksi. Vaikkei von der Goltzilla ollut mitään roolia Hitlerin Saksassa, kävi Svinhufvud vielä vuonna 1939 tapaamassa von der Goltzia ja vetosi kenraaliin, jotta Saksa tukisi Suomea Neuvostoliiton vaateilta.

Svinhufvudin ja Paasikiven politiikkaan vaikutti voimakkaasti se, että ulkoministeri Richard Kühlmann oli hyvin erilaisen politiikan kannalla kuin päämajan kenraali Ludendorff. Von Kühlmann ei kannattanut Viron eikä Liivinmaan valtausta eikä myöskään tukenut apuretkikunnan lähettämistä Suomeen. Auswärtiges Amtin suhtautuminen sotaan 1918 oli pyrkimys rauhantekoon. Siinä von Kühlmann edusti kantaa, jonka mukaan rauha keskusvaltojen ja ympärysvaltojen kesken tulisi tehdä sille pohjalle, jonka mukaan rajat tulisi palauttaa ennen vuoden 1914 aikaa. Tämä kanta olisi johtanut siihen, että myös Suomen itsenäisyys Venäjästä olisi joutunut spekulaatioiden piiriin.

Paasikiven päiväkirjoissa esiintyy passus, jossa hän toteaa, ettei meillä ( Suomella ) ollut mitään tietoa Saksan strategisista päämäristä Suomeen lähetettävän apuretkikunnan ja Saksan idänpolitiikan osalta. Tässä tullaan siihen tärkeään kysymykseen, että Suomen johto itsenäisyyden alussa ei tietenkään voinut tukeutua pitkään perinteeseen valtioiden välisiä suhteita analysoidessaan. Lisäksi molemmat Svinhufvud ja Paasikivi olivat piileskelleet Helsingissä sisällissodan aikana ja se ehkä oli omiaan viemään heitä varsin radikaaliin politiikkaan koskien Saksan apua kapinan kukistamiseksi.

19.7.1930 Paasikivellä on seuraava päiväkirjamerkintö: ” Suomessa historiallisen käsityksen ja -ymmärryksen heikkous sekä historian tuntemisen puute. ”

30.10.30: ” Monarkia parempi kuin tasavalta. ” Samoin lapualaisten riehuessa Suomessa Paasikivi tilittää 2.12.1930: ” Monarkia ja tasavalta. Ei luulisi Suomessa juuri monen erityisesti nykyään enää voivan pitää tätä tasavaltaa minään ihannemuotona.” Muutama päivä myöhemmin hän toteaa päiväkirjaansa: ” demokratia ja kaikki yhtä köyhiä. ” Hän on tyytymätön Lapuan liikkeen aikaisiin demokraattisiin instituutioihin, valtiollisiin laitoksiin, parlamentarismiin, joka tuottaa heikkoja hallituksia ja presidentti-instituutioon, joka aiheuttaa tappelun joka kuudes vuosi.

Suomi tuli todella itsenäiseksi, kun Saksa antautui marraskuussa 1918. Suomessa seuraus oli se, että Mannerheim kutsuttiin Ruotsista valtionhoitajaksi Svinhufvudin tilalle ja Paasikiven hallitus erosi 27.11. Svinhufvudin ja Paasikiven Saksan politiikka 1918 teki täydellisen haaksirikon ja se aiheutti molempien valtiollisten toimijoiden ajautumisen pitkäksi aikaa poliittiseen paitsioon. Paasikiven asiantuntemusta kuitenkin tarvittiin ja se näkyi vuonna 1920 siinä, että hänet valittiin johtamaan Suomen rauhanvaltuuskuntaa Tartoon Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiin rauhanneuvotteluihin. Paasikiven toinen merkittävä elämäntyön alue, pankkimaailma, teki hänestä   tietyn oppimisvaiheen jälkeen arvostetun finanssialan asiantuntijan ja toimijan Suomessa.

Tarton rauha

26.11.1930 Paasikivi kirjaa päiväkirjaansa Tarton rauhasta seuraavan ajatelman: ” Jos olisi edes mobilisoitu, niin ehkä olisi saatu Repola ja Porajärvi. ”

Tarton rauhansopimusta ei tarvittu Suomen sisällissodan takia. Rauhansopimusta tarvittiin Suomen itsenäistyttyä Venäjän vallasta. Miten vuosisadan yhdessäolo purettaisiin ja miten kohdeltaisiin omaisuuskysymyksiä? Mitkä tulisivat olemaan itsenäisen Suomen rajat suhteessa Neuvosto-Venäjään.

Viro oli tehnyt oman rauhansopimuksensa vuoden 1920 alussa. Suomessakin haluttiin Ståhlbergin tultua presidentiksi 1919 vakaampia kansainvälisiä suhteita, joista ongelmallisin oli suhde entiseen emämaahan Venäjään. Myös Neuvosto-Venäjällä päädyttiin siihen, että vallankumouksen ja sisäisten taisteluiden riehuessa Venäjällä, Keski-Aasiassa, Kaukasiassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa, niin Luoteis-Venäjä tulisi rauhoittaa. Vaikka bolshevikkien johtama hallitus oli siirtynyt turvallisimmille vesille Pietarista Moskovaan, niin Venäjän ydinalueet, Muurmansk ja Pietarin kaupunki, olivat olleet varsin voimakkaiden sotilaallisten spekulaatioiden aihe. Samalla Suomen vaateet aluelaajennuksista Itä-Karjalassa vaikeuttivat alueen vakautta. Myös suomalaiset punaiset pakolaiset olivat ongelma Pietarissa ja ne haluttiin sieltä pois. Ajankohdan kansainväliset konfliktit, varsinkin Neuvosto-Venäjän ja Puolan välinen sota, vaikuttivat neuvottelujen kulkuun, mutta lopulta nekin suosivat sopimuksen syntymistä.

Paasikivi ja Väinö Tanner olivat valtuuskunnan voimahahmot. Tulokseen pääseminen vaati epävirallisiakin yhteydenottoja venäläisen valtuuskunnan johtoon ja se rooli tuli Tannerin osaksi Paasikiven tieten tai tietämättä. Ståhlberg ja Tanner edustivat rajakysymyksissä realistista linjaa. Heimorajat eivät olleet realistisia ja siksi sopimus tuli tehdä historiallisten rajojen kautta. Paasikivi oli edustanut vuonna 1918 sitä käsitystä, että Suomi tarvitsi Itä-Karjalaa taloudellisessa mielessä. Saksalainen monarkki ja saksalaissuuntaus hallituksen linjana takaisi Itä-Karjalan saamisen Suomelle. Tartoon mentäessä Paasikivellä oli kuitenkin katkerana muistona Saksan tappio I. maailmansodassa ja hänen senaattinsa tappio, joka aiheutui täydellisestä panostuksesta Saksan voimaan. Nyt astui peliin vanhasuomalainen valtiomies, joka osasi tehdä diilejä venäläisten kanssa. Tästä syystä valtuuskunnan johtaja Paasikivi ja varajohtaja Tanner vetivät yhtä köyttä. Petsamo oli ensisijainen vaade ja toissijaisesti Paasikivi pyrki pitämään Repolan ja Porajärven, jotka suomalaiset olivat miehittäneet.

Huhtikuussa 1920 käytiin Rajajoella alustavia keskusteluja suomalaisten ja Neuvostovenäjän edustajien kesken. Neuvostovenäjän taholta esitettiin, että rajat olisivat suuriruhtinaskunnan rajat. Auki jätettäisiin varsinaisiin rauhanneuvotteluihin kysymys Repolasta ja Porajärvestä, jotka Suomi oli miehittänyt.

Suomen puolelta presidentti Ståhlberg lähti siitä, että suuriruhtinaskunnan rajoihin ei pitänyt koskea. Tässä oli siis yhtymäkohta Neuvostovenäjän kantaan ja Ståhlbergin kanta olikin sitten ratkaiseva Suomen kantaa määriteltäessä.

Lopulta varsinaiset alueelliset kysymykset fokusoituivat Petsamoon, Repolaan ja Porajärveen sekä Itä-Karjalan autonomiaan. Suomi sai Petsamon, Venäjälle luovutettiin Repola ja Porajärvi.

Itä-Karjalan autonomia ei kuulunut varsinaisen sopimuksen piiriin, mutta Neuvostovenäjän valtuuskunta antoi asiasta myönteisen lausunnon. Itä-Karjalan kysymyksen ratkaisu Neuvosto-Venäjän toimesta on vielä tänäkin päivänä kysymys, joka pitäisi ymmärtää Suomessa oikein, jotta Venäjän Karjalan poliittinen merkitys Suomen ja Neuvostoliiton sekä Suomen ja Venäjän Federaation suhteissa voitaisiin määritellä realistisesti ja siten vetää siitä oikeat johtopäätökset. Suomessa ei missään vaiheessa ole ymmärretty eikä hyväksytty ns. Suomi-tekijää ja sen vaikutusta Venäjän Karjalan poliittisiin konstellaatioihin.

Itä-Karjalan kysymyksessä oli yksi tekijä bolshevikkien ajaman kansallisuuskysymyksen sen hetkinen tulkinta. Toinen tekijä oli halu saada rauhansopimus Suomen kanssa solmituksi ja siksi jonkinlainen myönteinen asenne Itä-Karjalan autonomiaan tuli ottaa. Rauhansopimuksen avulla pyrittiin vakiinnuttamaan olot Venäjän luoteisosassa eli Itä-Karjalassa. Tässä suhteessa Suomen punaiset pakolaiset Neuvosto-Venäjällä muodostivat vakavan ongelman. Heidät haluttiin pois Petrogradista, jossa he olivat suuressa määrin epävakautta aiheuttanut elementti keskinäisine riitoineen ja aseellisine kahakoineen.

Lenin kutsui vuonna 1920 Edvard Gyllingin johtamaan Karjalan työväen kommuunia, josta piti tuleman suomalais-karjalainen alue. Gyllingin johdolla punaiset pakolaiset saatiin rakentavaan olotilaan Neuvosto-Venäjällä. Suomalaisille tämä järjestely esitettiin Itä-Karjalan autonomian luomisena. Tiedossa ei ole, että Paasikivi tai kukaan muukaan rauhanvaltuuskunnan jäsenistä olisi analysoinut Neuvosto-Venäjän Karjala-politiikkaa jotenkin oikein perustein. Siihen suomalaisten aluevaatimukset olivat liian utopistiset. Rauhansopimuksen jälkeenkin Suomen taholta otettiin kysymys Itä-Karjalan autonomiasta esille Neuvosto-Venäjän kanssa. Tällöin Lenin viittasi Gyllingin tuloon Petroskoihin ja suomalais-karjalaisen työväen kommuunin luomiseen.

Repolan ja Porajärven nimismies Bobi Sivén ampui itsensä rauhansopimuksen johdosta. Suomalaiset oikeisto- sekä heimoaktivistit leimasivat Tarton rauhan häpeärauhaksi. Heikko Neuvosto-Venäjä oli saanut rauhattoman rauhan luoteeseen, jossa rauha rikkoutui jo 1922 Vienan kansannousun aikana. Suomalaisten ns. vapaaehtoisten miesten interventio Vienaan lopahti tasavallan presidentin ja sisäministeri Heikki Ritavuoren tiukkaan asenteeseen interventiota vastaan ja Neuvosto-Venäjän sotilaalliseen vastarintaan. Ritavuori murhattiin poliittisesti tulehtuneessa tilanteessa, mutta samana vuonna tehtiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän kanssa rajarauhaa koskeva erillinen sopimus.

Pekka Vaara on omissa tutkimuksissaan päätynyt siihen, että bolshevikit kykenivät ensimmäistä kertaa vuoden 1920 alussa keskittymään Itä-Karjalan kysymykseen ja havaitsivat sen uhkan, joka Suomen taholta kohdistui Itä-Karjalan alueeseen eli Vienaan ja Aunukseen. Tästä johtui se, että puna-armeijan läsnäoloa Itä-Karjalassa vahvistettiin 1920-luvun alussa. Siten Itä-Karjala oli sotilaallisesti tiukasti Neuvosto-Venäjän kontrollissa Tarton rauhanneuvottelujen aikana. Missä määrin tämä tosiasia oli Suomen hallituksen ja rauhanneuvottelukunnan tiedossa on epäselvää. Silti voidaan sanoa, että tälle tosiasialle ei annettu Suomen alkuvaatimuksissa kovin paljoa painoa. Tätä tukee sekin, että Paasikivi vielä 1930 oli sitä mieltä, että Suomen mobilisaatio olisi vaikuttanut Repolan ja Porajärven kysymysten ratkaisuun Suomen hyväksi.

Historian ystäväin liitto (HYL)

Paasikiven suhteesta historiaan on Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkertaan kirjoittanut Hannu Immonen. Seuraan tässä Immosen keräämää tietoa HYLin perustamisesta ja sen taustoista sekä Paasikiven ajasta HYLin puheenjohtajana vuodesta 1926 vuoteen 1946, jolloin Paasikivi tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi luopui yhdistyksen puheenjohtajuudesta.

Kuriositeettinä voin mainita, että kun olin aloittanut vuonna 1991 Danielson- Kalmari seminaarit Asikkalan Vääksyssä Danielson-Kalmarin huvilassa ja kun vuonna 2000 järjestettiin ensimmäiset Suomalaiset Historiapäivät Lahdessa ja Asikkalassa, niin HYLin silloinen puheenjohtaja, Veikko Löyttyniemi soitti minulle Tukholmaan, jossa toimin silloin Suomen suurlähettiläänä, ja esitti, että voisinko ajatella mahdollisuutta ryhtyä HYLin puheenjohtajaksi. Vastasin Veikolle, että en millään voi ajatella moista vastuullista tehtävää, kun tarkoituksena on, että jätän Tukholman vasta pari vuotta myöhemmin. Veikko sanoi tähän, että eihän Tukholman suurlähettilään tehtävät ole mikään este ryhtyä myös HYLin puheenjohtajaksi. Hän jatkoi, että Paasikivikin oli HYLin puheenjohtaja aikana, jolloin hän oli Tukholmassa Suomen suurlähettiläänä. Tämä oli sen verran tehokas ja ovela argumentti, että suostuin puheenjohtajaksi ja tulin olleeksi kymmenisen vuotta tuossa tehtävässä.

Vuonna 1991 Suomen Moskovan suurlähettiläänä järjestin ensimmäisen Danielson-Kalmari-seminaarin Asikkalan Vääksyssä ja helmikuussa seminaarissa esitelmöi Tuomo Polvinen Paasikivestä. Aloitin seminaarit Neuvostoliitossa tapahtuvan poliittisen muutosprosessin aikana ja tarkoituksena oli katsoa, miten Suomen tulisi näissä oloissa käyttäytyä. Paasikivi oli tietenkin ensimmäinen kiinnekohta tätä kysymystä pohdittaessa.

Suomalaisuusasiat olivat itsenäisyyden alkuaikoina Paasikiven agendalla. Kansallis-Osake-Pankki oli suomenkielisen liike-elämän tukija ja Paasikivi katsoi huolestuneesti suomenkielisen eliitin historian tajun ja sen ymmärryksen omasta asemastaan historian kautta katsottuna olevan melkein olematon. Tähän epäkohtaan tuli puuttua ja tämä kysymyksen asettelu keräsikin sitten yhteen yliopiston piirissä vaikuttaneita sekä poliittisen taustan omaavia historiasta kiinnostuneita henkilöitä.

Alkusysäys tuli Helsingin yliopiston yleisen historian professorilta U.L.Lehtoselta. Danielson-Kalmari, joka oli U.L.Lehtosen appi ja Paasikivi, joka taas piti monessa asiassa Danielson-Kalmaria oppi-isänään, tulivat mukaan. Samoin myös Tarton rauhanneuvotteluihin osallistuneet sosialidemokraatit professori Väinö Voionmaa ja varatuomari Väinö Tanner. Yliopiston professoreista voisi mainita vielä mm. K.R. Brotheruksen, Edvard Reinin ja Martti Ruuthin.

Historian Ystäväin Liiton perustamiskokous pidettiin huhtikuussa 1926. Puheenjohtajaksi valittiin Paasikivi ja sihteeriksi Lehtonen. J.R. Danielson-Kalmari kutsuttiin uuden liiton kunniajäseneksi. Vuoden 1926 joulukuun 10. päivänä pidettiin Liiton ensimmäinen vuosikokous, jossa Väinö Voionmaa valittiin varapuheenjohtajaksi. 10.12. on Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen syntymäpäivä, joten liiton vuosijuhlat on sittemmin järjestetty tuona päivänä. Omana puheenjohtaja-aikanani tästä päivämäärästä poikettiin ainoastaan yhden kerran. Toimin Tukholmassa diplomaattikunnan vanhimpana ja Ruotsin protokollasta ilmoitettiin, että suurlähettilään olisi syytä olla Nobel-päivänä 10.12. läsnä tilaisuudessa, jolloin Nobel-palkinnon jakamisesta tulee kuluneeksi 100-vuotta ja jossa palkinnot luovuttaa Ruotsin kuningas. Pidin protokollan toivetta tarkoituksenmukaisena ja siis HYLin vuosikokous järjestettiin 2001 seuraavana päivänä eli 11.12. Sain sapiskaa Eino Jutikkalalta, joka ihmetteli, millä ihmeen syyllä HYLin vuosijuhlaa oli siirretty päivällä.

HYLin perustajissa oli muitakin kuin vanhasuomalaisia. Silti tapahtui jonkinasteinen jako siten, että vanhasuomalaiset olivat HYLissä ja perustuslailliset priorisoivat Suomen Historiallista Seuraa, joka tietenkin oli myös ammatillinen seura. Harrastajat kuuluivat HYLiin ja vakiintuneen tapaan Liiton puheenjohtajaksi on valittu historian harrastaja ja varapuheenjohtajaksi historioitsija. Allekirjoittanut, Janne Virkkunen ja nyt Kari Salmi HYLin puheenjohtajina ovat olleet myös suomalaisten Historiapäivien hallituksen puheenjohtajia ja istuneet HAIKin hallituksessa. Näin on saatu koordinaatiota näiden yhdistysten toimintaan.

Immosen mukaan Lehtonen oli aikoinaan Suomen Historiallisen Seuran esimiehenä aiheuttanut eripuraa historioitsijoiden keskuudessa ja siksi Historiallisen Seuran ” herrat ” boikotoivat HYLin perustamiskokousta. Lehtosen johtaman Historiallisen aikakauskirjan välit Suomen Historialliseen Seuraan olivat myös poikki. Lehtosen kuolema 1927 vaikutti siihen, että vuonna 1928 Aikakauskirjan ( HAIK ) omistusoikeus sekä vastuu sen taloudesta siirtyivät tietyin ehdoin HYLille. HYLin jäsenmaksutuloista suurin osa menee HAIKin kustantamiseen. HAIKin hallituksessa on nykyisin HYLin ja Historiallisen Seuran edustus ja puheenjohtajuus vuorottelee näiden välillä. HAIK on edelleen tiukasti tieteellinen lehti.

HYLin säännöissä oli maininta Liiton tarkoitusperistä. Sen tuli edistää kotimaisen ja yleisen historian tutkimista ja tuntemusta, kohottaa kansalaisissa historian harrastusta ja tukea muuta samaa tarkoittavaa työtä. Tarkoituksena oli siis pysyä historian raameissa, mutta siten, että tavallinen kansalainenkin pysyisi mukana resonemangissa. Aika ajoin HYLinkin piirissä on mietitty HAIKin osalta jonkinasteista historian popularisointia, joka toisi HAIKille mahdollisesti enemmän lukijakuntaa. HAIKin osalta tähän ei ole menty. Sen sijaan Suomalaiset Historiapäivät ovat foorumi, jolla keskustelut voivat liikkua vapaasti, vaikka esitelmöitsijät ovat useimmiten historian ammattilaisia.

Paasikiven idea oli käsitellä paitsi Suomen, Ruotsin ja Venäjän historiaa, niin laajemminkin Euroopan valtioiden, maiden ja kansojen historiaa. Tässä mielessä ei järjestetty vain esitelmiä eri kaupungeissa vaan pyrittiin julkaisemaan helposti avautuvia historian kirjoituksia eri maista ja niiden historiasta. 1920-luvulla radio oli uusi tiedotusväline ja sen suomia mahdollisuuksia Liitto käytti hyväkseen alusta alkaen. Lahden suuraseman valmistuminen vuonna 1928 merkitsi laajenevaa kuulijakuntaa. Radiossa käsiteltiin Suomen historian vaiheet ja Paasikivi esitelmöi 1928 vuoden 1840 valtiolainasta sekä ” hänen hirmuisuutensa ” Lars Gabriel von Haartmanin toiminnasta. Esitelmät radiossa jatkuivat vaihtelevin intensiteetein aina vuoteen 1945 asti. Uudet poliittiset konstellaatiot lopettivat tuolloin Liiton radiotoiminnan. Suomalaisten Historiapäivien eräät 2000-luvun alun esitelmät televisioitiin YLEn Teeman opetusohjelmistossa, joten Paasikiven luotsaama alkuaikojen HYLin ideat ovat olleet kovassa kurssissa nykyisinkin.

Paasikiven aikana haluttiin myös tarjota ulkomaille Suomen historiaa koskevaa aineistoa. Anders Chydeniuksen syntymän 200-vuotisen muiston kunnioittamiseksi Liitto pani alulle hänen ” Kansallinen voitto ” kirjoitelmansa julkaisemisen englanninkielisenä kirjana. 1990-luvulla EU-jäsenyyden kautta Suomessa esiintyi kiinnostusta nivoa Chydenius eurooppalaisiin yhteyksiin ja HYLin varastoissa on edelleen Chydenius-mitaleja, joita voidaan nyt käyttää palkittaessa historian alalla ansioituneita henkilöitä.

Liiton talous oli alkuaikoina varsin vahvalla pohjalla ja Paasikivellä oli tähän merkittävä osuus. Liitto nautti valtion apua ja sai yksityisiä lahjoituksia. Kansallis-Osake-Pankki oli todellinen sponsori, jonka rooli kuitenkin loppui Paasikiven eläköityä ja siirryttyä Tukholmaan suurlähettilääksi.

HYLin ongelma Paasikiven aikana oli Yrjö-Koskinen ja hänen asemansa Suomen historiassa. Vaikka HYLin yksi tehtävä oli Paasikiven mukaan Yrjö-Koskisen muiston vaaliminen, niin pysyi Yrjö-Koskinen ristiriitaisena hahmona kahdessakin katsannossa. Suomenruotsalaisia ei voinut vakuuttaa Paasikiven näkemys HYListä kielipoliittisesti neutraalina. Samoin radikaaleille suomenmielisille itsenäisyysmiehille HYL oli liian vaisu. Äärioikeistolle Yrjö-Koskinen oli Nuijasodan ja Suomen kansan historian kirjoittaja ja hänen kansallisuusnäkemys oli toisaalta ruotsinkielisyyttä ja ruotsalaisuutta vastaan ja toisaalta venäläisyyttä vastaan. Tämä tosiasia oli varsinkin 1930-luvun poliittisissa myrskyissa omiaan vaikuttamaan siihen, että HYLin jäsenmäärässä alkoi laskukausi.

HYLin lisäksi Paasikivellä oli harrastusta myös Helsingin kaupungin historiaprojektiin. Maailmansotien välisenä aikana Paasikivi oli historian harrastajana ja poliitikkona ensisijaisesti empiirikko. Filosofiset moraalikysymykset nousivat esille II maailmansodan melskeissä, jossa pienten valtioiden turvallisuus oli suurvaltojen shakkipelin nappuloiden siirtojen varassa. Paasikivi epäili omia tuntemuksiaan siitä, minkä takia historiaa piti lukea ja historiallisia trendejä tuli analysoida omien päätösten ja päätelmien tueksi: 3.3.1930 Paasikivi kirjaa päiväkirjaansa: ” Historiassa tahdotaan ymmärtää kaikki, mitä tapahtuu ja samalla selittää, saada selitys ja jonkinlainen hyväksyminen. Historian hyväksyntä versus historian tuomio. Eikö tämä historiallinen katsantokanta ole väärä? ”

Paasikivi, paljolti omien kokemustensa kautta, filosofoi myös historian käyttökelpoisuutta palkintoja ja tuomioita jaettaessa. Paasikivellä oli takanaan poliittinen epäonnistuminen vuoden 1918 pääministerinä. Tukholman aikainen tavoite, Ruotsin sitominen Suomen taisteluun itsenäisyydestä Neuvostoliittoa vastaan, ei sekään toteutunut ja Paasikiven missio epäonnistui tältä tärkeältä osalta. Paasikivi ei osallistunut 1941 vuoden hyökkäyssodan valmisteluihin, mutta hyväksyi sen jälkikäteen. Hänen ja Suomen hyväksi hän oli siis vapaasti käytettävissä tappioon johtaneen sodan jälkeen, jolloin Suomen itsenäisyys riippui Neuvostoliiton kannasta ja Suomen kyvystä joustaa, mutta pitää kiinni itsenäisyyden olennaisista piirteistä. Syntyi Paasikiven linja. Se oli tietenkin konjunktuuripolitiikkaa, mutta siihen liittyivät ne Paasikiven fundeeraukset Venäjän ( Neuvostoliiton ) perimmäisistä turvallisuuskysymyksistä Suomen suunnalla. Paasikiven linja onnistui. Rotkosta noustiin valoisimpiin aikoihin. 1952 Suomi isännöi Olympian kisoja, sotakorvaukset oli maksettu ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Muutamaa vuotta myöhemmin Porkkalan tukikohdan palauttaminen Suomen suvereenisuuteen oli piste I:n päälle.

Mitä Paasikivi luki

Paasikivi oli varsin lukenut mies. Hänen kirjastonsa on nyttemmin yhdessä osassa Turun yliopistossa. Tuomo Polvinen on minulle kertonut, että Alli Paasikivi lahjoitti joitakin kirjoja henkilöille, joilla oli merkitystä Paasikiven elämäntyön kartoittamiseksi. Historiaan tutustuminen oli omien käsitysten muotoutumiselle erinomaisen tärkeätä. Mikäli historiaa lukemalla haki sellaisia esimerkkejä, joita voitaisiin käyttää pohjana arvioitaessa nykyisiä kansainvälisen politiikan kuvioita, niin Paasikivi oli sitä mieltä, että kovin kaukaisia asioita ei pitäisi käyttää tässä mielessä. Toisaalta kyllähän hänkin haki pohjaa omalle politiikalleen historian saatosta pyrkiessään luomaan harjoitetulle politiikalle uskottavuutta ja jatkuvuutta ja jonka aika näyttäisi oikeaksi linjaksi.

Paasikiven ensisijainen historiallinen kiinnostus oli Suomen alueen historiassa. Siten sekä Ruotsin että Venäjän historia oli moneltakin osalta myös Suomen historiaa. Paasikiven oppi-isällä Danielson-Kalmarilla on ollut tässäkin suhteessa ilmeisen tärkeä rooli. Danielson-Kalmarihan kirjoitti pääteoksensa: Vapauden aika I – II, Kustavilainen Aika I – III sekä Aleksanterin aika I – VI siitä Suomen historian särmäkohdasta, jossa Ruotsi ei enää 1700-luvulla kyennyt puolustamaan Suomen aluetta voimistuvaa Venäjää vastaan ja kun sitten Venäjän otettua Ruotsilta loputkin Suomen alueen läänit 1809, Suomelle annettiin Jumalan kaitselmuksesta ja Aleksanterin sivistyneestä otteesta johtuen autonomisen suuriruhtinaskunnan arvo ja Suomi nostettiin täten kansakuntien joukkoon. Lisäksi Danielson-Kalmarin teos: Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen on tärkeä teos myös Paasikivelle ja hänen uransa aikana käsitellyn Karjala-problematiikan osalta. Venäjän historiasta Paasikivi on lukenut varmaan alkukielellä useita klassikkoteoksia.

Machiavellin teos Ruhtinas on Jutikkalan mukaan kirjaston ehkä luetuin teos. Paasikivi ei yhtynyt Machiavellin karkeaan realismiin, mutta oppia voi saada häneltäkin, kun arvioi suurvaltain johtajien päätöksiä ja poliittista käytösmallia. On myös mielenkiintoista, että George Kennan ei ollut Paasikiven suosiossa. Kennan ehdotti järkevää suhtautumista Neuvostoliittoon ja katsoi, että pitkällä tähtäimellä tällainen politiikka olisi Yhdysvaltain etujen mukainen. Kennan myös vähätteli pienten valtioiden roolia kansainvälisessä politiikassa. Ei Paasikiven pirtaan kuulunut myöskään hyväksyä Oswald Spenglerin ( Der Untergang des Abendlandes ) ennustusta länsimaiden perikadosta.

Paasikivi luki myös klassisen ajan kirjoittajia ( Thukydides ). Vaikka hänen mielestään kovin paljoa meidän ajastamme taaksepäin ei pidä historiasta hakea oppia, niin itse asiassa hän oli mielestäni tässä väärässä. Kreikkalaiset sanoivat Troijan sodan syyksi sen, että Troijan prinssi Paris ryösti Spartan kuninkaan Menelaoksen puolison Helenan, vaikka tosiasiallinen syy oli lopettaa Troijan strategisesta sijainnista johtunut Mustalle merelle johtavan väylän verottaminen ja kontrolloiminen. Samoin ruotsalaisten mukaan Suomeen tehdyt ristiretket tarkoittivat Suomen kristillistämistä. Sitäkin, mutta päämääränä oli ensisijaisesti Nevan valloittaminen ja Novgorodin kaupan kontrollointi. Politiikassa usein motivoidaan valtapolitiikka yleisesti hyväksyttyihin periaatteisiin. Näin on tehty aikojen alusta meidän päiviimme asti. Ei siis mitään uutta auringon alla. Toisaalta Paasikivi oli kylläkin kovasti historiallisten analogioiden perään.

Paasikivi luki paitsi historioitsijoiden teoksia, niin myös diplomaattien ja poliitikkojen muistelmia sekä elämäkertoja. Tämä avaukseksi sille, että mielestäni eräs amerikkalainen diplomaatti, jonka ajattelu on saattanut vaikuttaa Paasikiveen, kun hän muotoili toisen maailmansodan jälkeistä ja varsinkin Pariisin rauhansopimuksen jälkeistä politiikkaa Suomelle, on syytä mainita tässä. Hän oli Yhdysvaltain Moskovassa 1936-38 ollut lähettiläs Joseph E. Davies. Hänen muistelmansa ilmestyivät Tukholmassa Bonnierin kustantamana 1942 nimellä: På Uppdrag i Moskva. Teos oli Kekkosen mielilukemista. Daviesin mukaan Stalinin politiikka Suomea kohtaan 1939-40 ei ollut imperialistista vaan puolustuksellista. Kun Yhdysvaltain lähettiläs

Shoenfeldt vetosi tähän Daviesin esittämään kantaan, niin Paasikivi oli sodan vielä jatkuessa epäröivä viitaten Molotovin syksyllä 1940 Hitlerille esittämiin vaatimuksiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvan Suomen osalta. Kuitenkin Paasikiven perusidea sodan jälkeen oli, että Neuvostoliiton edut Suomen suunnalla ovat sotilaalliset ja että nämä sotilaalliset edut olivat ja ovat puolustukselliset.

Paasikivi demokratian puolustajana

Paasikiven eläköityessä pankkimailasta monet asiat olivat muuttumassa Euroopassa. Hitler oli tullut valtaan 1933. Samana vuonna kokoomuspuolue oli kärsinyt vaalitappion. Tähän oli syynsä. Oikeistoradikalismi nosti päätään Saksan malliin. Isänmaallinen Kansanliike oli irtautunut Kansallisesta Kokoomuksesta ja aiheutti emäpuolueessa kriisin.

Tässä vaiheessa Paasikivi valittiin Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaksi vuonna 1934. Paasikivi myötäili aluksi Lapuan liikettä, mutta kääntyi sittemmin sitä vastaan. Hän alkoi miettiä konservatiivisten puolueiden demokraattisuutta ja hän oli nyt valmis myöntämään, että demokratian voima oli siinä, että jopa autoritäärisesti johdettujen valtioiden johto katsoi tarkoituksenmukaisesti esiintyä ” demokratioina.” Tämä ilmiöhän on jatkunut myös meidän aikanamme.

Paasikivi kykeni vetämään rajaa Kokoomuksen ja IKL:n välille. Hänen puheenjohtajuutensa jatkui vuoteen 1936, jolloin Tukholman suurlähettilään posti alkoi. Paasikivi haki myös yhteistyötä porvarillisen rintaman kesken, mutta vaaliliittoneuvottelut Maalaisliiton ja Edistyspuolueen kanssa kariutuivat. Kokoomus sai kuitenkin seuraavissa vaaleissa muutaman lisäpaikan, joten Paasikiven ote puolueesta oli ollut sille myönteinen. Paasikiven ansioksi on yleisesti katsottu se, että Kansallinen Kokoomuspuolue liputti Lapuan liikkeen vuosina pohjoismaisen demokraattisen perinteen puolesta. Entinen monarkisti kykeni siis rajanvetoon uusissa oloissa myös demokratian suuntaan.

Paasikivi ja Ruotsi

Paasikiven suhde Ruotsiin on nähty paljolti hänen Tukholman suurlähettiläskautensa kautta. Tämä on kuitenkin hyvin kapea näkökulma, sillä Paasikivellä ja Ruotsilla on pitkä yhteinen historia alkaen niistä keskusteluista, joita Paasikivi kävi joulukuun alussa 1917 Ruotsin pääministerin Nils Edénin kanssa.

Paasikivi siis lähetettiin joulukuun alussa 1917 Pohjoismaihin tarkoituksella saada näiden maiden tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Tärkein näistä maista oli Ruotsi, olihan Suomella ollut pitkä yhteinen taival osana Ruotsin valtakuntaa.

Voidaan olettaa, että Paasikivi oli keskustellut Danielson-Kalmarin kanssa Ruotsista ja Venäjästä. Historioitsija Danielson-Kalmari oli tutkinut varsinkin kustavilaista aikaa ja sitten Aleksanterin aikaa eli Suomen alueen kohdalla merkittävää saumakohtaa. Suomen alue oli miehitetty 1700-luvulla kahdesti Venäjän toimesta ja Ruotsin kyky ja halu puolustaa Suomen aluetta ei enää ollut uskottava. Napoleonin sotien yhteydessä Napoleonin tahto pakottaa Ruotsi Englantia vastaan suunnattuun mannermaasulkemukseen johti käytännössä Venäjän Suomen valloitukseen vuosina 1808-09. Paasikivi katsoi historiassa eräiden tapahtumien olleen kaitselmuksen sallimia. Ja Suomen suuriruhtinaskunnan muodostaminen laajalla autonomialla edistyksellisen keisarin Aleksanteri I:n tahdosta kuului näihin Paasikiven sallimuskohtiin historian saatossa. Danielson-Kalmari oli se suomalainen historioitsija, joka ensimmäisenä kiinnitti huomiota ns. Ruotsin 1812-vuoden politiikkaan. Tämä aspekti on varmasti ollut Paasikiven tiedossa, joskaan 1812-vuoden politiikan käytännön sovellutukset Ruotsissa olivat hänelle uusi asia. Sen pariin hän joutui joulukuun alussa 1917 tavatessaan pääministeri Edénin. Paasikivi on tehnyt omat muistiinpanonsa keskustelustaan Ruotsin pääministerin kanssa. Edén epäili Suomen kykyä saada suvereenisuus aikaan tilanteessa, jossa venäläistä sotaväkeä oli vielä Suomessa. Edén mietti myös sitä, että kuinka pysyvä bolshevikkihallinto Venäjällä tulee olemaan ja mikä olisi Suomen tilanne, jos regimi Venäjällä muuttuisi. Loppuhuomio Edéniltä oli se, että Ruotsi ei voi taata Suomen itsenäisyyttä. Itse asiassa Ruotsi jo tässä vaiheessa odotti Saksan painostusta Neuvosto-Venäjän suuntaan Suomen itsenäisyyden tunnustamiseksi, jolloin myös Ruotsi voisi ottaa kysymykseen kantaa.

Paasikivellä oli varsin selvä käsitys Suomen intresseistä Ruotsin suunnalla itsenäisyyden koittaessa. Hän ei yhtynyt niihin, jotka halusivat toteuttaa ajatuksen yhdestä kansasta ja yhdestä kielestä. Suomi oli kaksikielinen maa ja ruotsin kieli oli paitsi vähemmistön kieli, niin myös silta Ruotsiin ja ruotsalaisiin. Kieli oli myös väline muita Pohjoismaita kohtaan. Kieli liittyi myös vahvasti Ahvenanmaan kysymykseen, joka oli itsenäisyytemme alkuaikoina erimielisyyden aiheuttaja Suomen ja Ruotsin suhteissa.

Suomessa saatiin uutta valaistusta Ruotsin suhtautumisesta Suomen turvallisuuteen vuonna 1923. Ruotsin uusi ulkoministeri Carl Hederstierna piti 29.10 1923 puheen, jossa hän ehdotti, että Ruotsin tulisi ottaa Suomea kohtaan pitkäaikaisempia velvoitteita jopa yli sen, mitä Kansainliiton peruskirja sallii ja velvoitti. Puheen tarkoitus lienee ollut hahmotella Ruotsin ja Suomen jonkinasteista puolustussopimusta. Puhe sai Ruotsissa aikaan kiivaan poliittisen kalabaliikin, jonka johdosta Hederstierna joutui eroamaan.

Hitler tuli valtaan Saksassa vuonna 1933. Tästä alkoi kehitys kohti toista maailmansotaa ja myös suomalaiset pohtivat omaa asemaansa suurvaltapolitiikan pyörteissä. Mannerheim, Tanner ja Hackzell olivat poliittisia vaikuttajia, jotka ajoivat Suomen pohjoismaista orientaatiota ja erittäinkin lähestymistä Ruotsiin. Kesäkuussa vuonna 1935 Neuvostoliiton lähettiläs Suomessa Eric Assmus ilmoitti pääministeri Kivimäelle, että sodan syttyessä Euroopassa Neuvostoliiton olisi ehkä pakko oman turvallisuutensa takia miehittää eräitä osia Suomesta. Tämä ilmoitus sai Suomen hallituksen reagoimaan siten, että hallitus antoi loppuvuodesta 1935 eduskunnassa pohjoismaista suuntausta tarkoittavan lausuntonsa. Suomessa jäi vähemmälle merkitykselle Neuvostoliitossa 1934 ja -35 tapahtuneet politiikan muutoksen tuulet. 1934 murhattiin Leningradin puoluejohtaja Kirov ja 1935 vangittiin Karjalassa Gylling.

Paasikiveä houkuteltiin Tukholmaan lähettilääksi pohjoismaista suuntausta vahvistamaan. Paasikivi näköjään epäröi, mutta eläkkeellä ollessaan politiikka veti entistä enemmän huomiota osakseen ja toisaalta uusi ” nuorikko ” Alli tarvitsi myös toimintatarmolleen vaikuttavan forumin. Ukko suostui ja olen kyllä omassa mielessäni ajatellut, että nimitys Tukholmaan ei ollut mitenkään epämiellyttävä tehtävä Paasikivelle. Pieni jurputtaminen auttoi siinä, että valtioneuvos saattoi asettaa tehtävälleen erityisehtoja, joista tavallinen virkamies ei voinut edes uneksia.

Monin evästyksin Paasikivi lähti Tukholmaan. Suomen ja Ruotsin suhteita tuli vahvistaa ja Ruotsin saaminen Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osittaiseksi takaajaksi oli päämäärä. Päämäärä ei ollut siinä mielessä aivan utopistinen, että myöhemmin varsinkin ulkoministeri Rickard Sandler ajoi tiiviimpää puolustuspolitiikkaa Suomen kanssa. Ruotsin merkitys Suomelle oli joka tapauksessa tärkeä valtiollisesti, kaupallisesti ja kulttuurillisesti ja se piti valjastaa Suomelle hyödyksi kansainvälisesti vaikeina aikoina. Loppupeleissä Suomen ajautuessa sotaan Neuvostoliiton kanssa, myös Sandler sai lähteä hallituksesta Suomi-politiikkansa vuoksi.

Max Jakobson oli sitä mieltä, että Paasikiven toiminnassa Moskovassa oli aukko siinä, että hän ei pitänyt läheisiä suhteita pääministeri Per Albin Hanssoniin eikä vaikutusvaltaiseen ministeriin Ernst Wigforssiin. Paasikivi katsoi, että Väinö Tanner sai hoitaa Hanssonin. Wigforss oli kovin negatiivinen ajatukseen, että Ruotsi sitoutuisi Suomen auttamiseen sotilaallisesti konfliktitilanteessa. Lisäksi Paasikiveltä ja myös Jakobsonilta jäi huomiomatta se, että tuon ajan johtavat sosialidemokraatit tulivat Skånesta, Hallandista tai Blekingestä tai ainakin Lundin yliopistosta ja katsoivat siten Saksan olevan Ruotsille uhka pikemminkin kuin Neuvostoliitto. Ernst Wigforss oli tyypillinen sen ajan sosialidemokraatti Ruotsissa. Hän oli syntynyt Hallandissa Halmstadin kaupungissa Ruotsin lounaisrannikolla. Hän oli dosentti Lundin yliopistossa ja toimi Ruotsin valtiovarainministerinä vuosina 1925-26 ja 1932-49, lukuun ottamatta lyhyttä jaksoa vuonna 1936.

Paasikivi patisteli ilmeisesti Ruotsin hallitusta Suomen avuksi siinä määrin, että ruotsalaiset reagoivat varsin voimakkaasti, kun Paasikivi uhkasi, että jos Ruotsi ei auta Suomea, niin voi olla, että Neuvostoliitosta tulee Ruotsin naapuri. Paasikivelle oli tähän vastattu, että Venäjä oli 1800-luvulla hyvä naapuri. Kun Neuvostoliitto sitten syksyllä 1939 esitti Suomelle neuvotteluja toisen maailmansodan jo alettua, hallitus katsoi, että Paasikivellä voisi olla uskottavuutta neuvottelijana Moskovassa. Tukholmasta Paasikivi siis lähti neuvottelumatkalle ymmärtämättä vielä sitä, että Suomen hallitus ei aikonut neuvotella Suomen alueesta.

Jos jotakin myönteistä hakee Paasikiven ajasta Ruotsissa ja Ruotsin käytöksestä talvisodan aikana, niin voidaan sanoa, että se tosiasia, että Ruotsi ei julistautunut Suomen ja Neuvostoliiton sodan suhteen puolueettomaksi vaan ” ei sotaa käyväksi maaksi”, on tällainen tosiasia. Tällä markkeerauksella Ruotsi pystyi auttamaan Suomea monilla meille tärkeillä yhteiskunnan toimivuuden ja puolustuksen vahvistamisen alueilla.

Paasikivi realistina

Paasikivi on nähty ennen kaikkea vanhasuomalaisena myöntyväisyysmiehenä. Tämä on varsin yksisilmäinen näkemys Paasikiven käsityksestä siitä, mitä Suomen geopoliittinen asema historian taustaa vasten katsottunakin, vaatii.

Kuten Paasikiven politiikka Tukholman lähettiläänä todistaa, niin hänen tehtävänsä oli saada Ruotsi vahvemmin tukemaan Suomea 30-luvun jännityksen täyttämässä geopoliittisessa tilanteessa.

Sortokauden poliitikko oli neuvottelulinjalla Suomen statuksesta autonomisena osana Venäjän keisarikuntaa. Itsenäisyys saavutettiin Venäjän ollessa heikkona. Venäjän vahvistuessa Suomi tarvitsi Paasikiven resonemangin mukaan suojelijavaltion tasapainottamaan Venäjän kasvavaa vaikutusta. Täksi suojelijaksi Paasikivi ja Svinhufvud valitsivat Saksan. Saksasta piti tuleman kuningas, Saksan tuli tehdä sotilaallinen interventio sisällissodan Suomeen, Saksan tuli organisoida Suomen armeija ja tiedustelupalvelu ja lopulta Svinhufvud ja Paasikivi tekivät Saksan kanssa sopimukset, jotka merkitsivät Suomen ajautumisen Saksan vasallivaltioksi vuoden 1918 ajaksi Paasikiven ollessa pääministeri. Paasikivi vei Suomen osaksi Saksan Itäimperiumia. Paasikivi myönsi myöhemmin päiväkirjassaan, ettei heillä ( Paasikiven hallituksella ) ollut käsitystä Saksan strategisista päämääristä. ” Tulivat strategisten kombinaatioiden vuoksi. Niistä emme mitään voineet tietää”. Paasikiven historian harrastus ei ollut siis varustanut häntä suurvaltojen strategisiin kaavailuihin eikä Brest-Litovskin rauhansopimuskaan antanut mitään herätteitä saksalaisten tarkoitusperien analysointiin. Pelättiin Venäjää ja se sokaisi lännen suunnassa. Tällöin jo näkyi se suomalaisten erityinen piirre, jonka mukaan Suomen itsenäisyys on itsenäisyyttä Venäjästä. Lännessä annetaan vapaaehtoisesti pois tärkeät osat suvereenisuudesta, kunhan vain joku ilmoittautuu Suomen suojelijaksi Venäjää vastaan.

Tartossa 1920 oltiin taas kahdestaan Venäjän kanssa, joka tosin haki rauhaa luoteisessa sisällissodan heikentämänä. Paasikivi lähti periaatteessa historiallisista rajoista. Petsamo ja miksei myös Repola ja Porajärvi voitaisiin saada lisänä ja Itä-Karjalaan tulisi saada itsehallinto. Hyvin nopeasti hän tyytyi Petsamoon. Repola ja Porajärvi luovutettiin takaisin Venäjälle. Itä-Karjalan osalta saatiin Venäjän lausunto autonomian toteuttamisesta.

Vuoden 1939 neuvottelumatkat Moskovaan tehtiin jo Molotov-Ribbentrop sopimuksen varjossa. ( oikeammin olisi ehkä käyttää muotoa Stalin-Hitler pakti, sillä nämä herrathan sopimuksen mahdollistivat ) Tässä on jo viitattu Neuvostoliiton lähettilääseen Eric Asmuss ´een, joka vuonna 1935 teki tiettäväksi, että suursodan syttyessä Neuvostoliitto tulisi miehittämään osan Suomen aluetta. Vuoden 1938 tätä linjaa jatkoi Neuvostoliiton lähetystöstä käsin Stalinin erikoisemissaari Boris Jartsev, joka pyrki sellaisiin aluejärjestelyihin, jotka turvaisivat Leningradin aseman. Suomalaisilla oli siis jonkinasteinen käsitys siitä, mitä tuleman piti. Maaliskuussa 1939 Neuvostoliiton erityislähettiläs Boris Stein ehdotti Suomen hallitukselle Suursaaren ja kolmen muun Suomenlahden saaren vuokraamiseksi 30 vuodeksi Neuvostoliitolle. Paasikivi pidettiin kuitenkin niiden henkilöiden ulkopuolella, joille hallitus kertoi Jartsevin ja Steinin käyntien tarkoituksen. Samoin Baltian maille esitetty tukikohtapolitiikka oli jo osoittanut Neuvostoliiton strategiset laskelmat tällä suunnalla. Sen sijaan tuolloin ei osattu arvioida Stalinin vainojen merkitystä Itä-Karjalassa Neuvostoliiton ja Suomen suhteisiin. Gylling oli siis vangittu jo 1935 ja suurin osa Itä-Karjalassa olleista suomalaisista likvidoitiin vuosina 1937-38. Alue piti saada Kremlin valvontaan. Samaan aikaan NKP:n keskuskomitean jäsenistä ja ehdokasjäsenistä, joita oli 139 teloitettiin 98. Myös keskuskomitea piti saada kontrolliin.

Paasikiven ensimmäinen matka Moskovaan oli tunnustelumatka, jonka aikana tuli selvittää Neuvostoliiton vaatimukset. Suomessa hallituksen vahvaksi mieheksi tuli ulkoministeri Eljas Erkko. Hän oli sitä mieltä, että rajoista ei neuvotella ja että Neuvostoliitto pluffaa eikä ryhdy sotaan vaatimustensa tueksi. Paasikivi taas oli neuvotellut Suomen rajoista ja oli tietoinen suuriruhtinaskunnan aikana tehdyistä rajaehdotuksista Karjalan kannaksella niin Suomen kuin Venäjän aloitteesta. Paasikivi oli kuitenkin myöntyväisyysmies eikä hänellä ollut tässä mielessä auktoriteettia ajaa neuvottelulinjaa. Samoin neuvottelulinjaa tukeva marsalkka Mannerheim oli ” ryssän upseeri ” ja valkoinen kenraali eikä hänelläkään ollut vielä sitä kansallista auktoriteettia, jonka hän sitten sotien kautta sai. Myös tasavallan presidentti Kyösti Kallio oli sairauden heikentämä ja paljolti sisäpiirin ulkopuolella tässä kysymyksessä. Neuvottelut sitten kariutuvatkin ja Neuvostoliitto aloitti talvisodan, jonka tavoitteet olivat nyt aivan toiset kuin neuvottelutilanteessa.

Talvisodan hallituksessa Paasikivi oli salkuttomana ministerinä ja eräänlaisena jokerina suhteessa Neuvostoliittoon, jos tätä korttia tarvittaisiin. Paasikivi tuki tietenkin ulkoministerinä toiminutta Tanneria, jonka ainoa tehtävä oli pyrkiä rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa.

Välirauhan aika oli Suomelle vaikea. Neuvostoliitto painosti ja Suomi haki erilaisia formaatteja, joilla sen kansainvälistä asemaa olisi vahvistettu. Suomi ja Ruotsi tutkivat eräänlaista puolustusliittoa syksyllä 1940. Kun asiasta sitten kysyttiin sekä Saksan että Neuvostoliiton kantaa, niin molemmat omista erillisistä syistään asettuivat vastustavalle kannalle ja asia raukesi. Paasikivi ei ymmärtänyt, miksi Neuvostoliitto vastusti Suomen ja Ruotsin läheisempää yhteyttä. Tälle kannalleen hän sai hyvitystä sitten, kun Neuvostoliitto oli keväällä 1941 vaihtanut lähettilästä. Uusi lähettiläs Orlov kertoi Paasikivelle, että jopa Suomen ja Ruotsin liittosuhde voisi tulla kyseeseen, mikäli Suomi orientoituisi pois Saksan voimistuvasta vaikutuksesta Suomen politiikkaan.

 Välirauha oli erityisen vaikea Paasikivelle, joka lähetettiin Moskovaan Suomen lähettilääksi. Moskovan rauhan yksityiskohtien osalta aika oli vaativa ja kun Saksa miehitti Tanskan ja Norjan, niin alkoi Saksan ja Neuvostoliiton yhteiselo Molotov-Ribbentrop-sopimuksen osalta rakoilla. Paine tuntui Paasikiveen varsinkin nikkelidiplomatiassa, mutta sitten myöhemmin saksalaisten kauttakulun Suomen kautta Norjaan alettua Neuvostoliiton kasvavana epäilynä Saksan tavoitteen osalta Suomen suunnassa. Paasikiven ongelma Moskovassa oli se, että hän luotti Saksan lähettilääseen Friedrich-Werner von der Schulenburgiin ja onnettomuudeksi Hitler piti lähettiläänsä Moskovassa autuaan tietämättömänä Barbarossa suunnitelman osalta. Hitler teloitti Schulenburgin 1944 salaliiton tukijana. Schulenburgin rikos oli se, että hän vastusti Saksan ja Neuvostoliiton sotaa. Samoin Suomen hallitus piti Paasikiven tietämättömänä Saksan politiikkansa yksityiskohdista ja varsinkin siitä, mitä oli sovittu Saksan kanssa hyökkäyssodan aloittamisesta Neuvostoliittoa vastaan.

Kun Paasikivi ei kyennyt näkemään Saksan kasvavaa selustatukea Suomelle, niin hän veti usein vääriä johtopäätöksiä hallituksen politiikasta ja sen realistisuudesta. Voidaan olettaa, että Paasikivi ei periaatteessa olisi ollut vastustamassa saksalaissuuntausta myöskään tässä tilanteessa. Sitä selittää se, että jatkosodan alettua Paasikivi hyväksyi hallituksen Saksan politiikan. Paasikivelle ja Suomelle oli onni, että Paasikivi ei ollut tästä politiikasta päättämässä eikä siten siitä vastuussa. Näin Paasikivi nousi tappiollisen sodan jälkeen Suomen politiikan voimahahmoksi ja neuvostosuhteiden takuumieheksi.

Tämän jälkeen Paasikivi huomasi johtavansa Suomen politiikkaa tilanteessa, jossa Suomen tuli kyetä rakentamaan suhteensa toiseen supervaltaan Neuvostoliittoon ilman ulkoista tukea. Nämä ajanjaksot Paasikiven poliittisella uralla ovat pääministeriys 1944-46 ja toiminta Tasavallan presidenttinä 1946-56.

Vuodet 1944-56

Paasikiven käsitys Venäjän historiasta, Stalinin politiikasta Suomen itsenäisyyden kannalta ( lue Moskovan neuvottelut 1939 ja Teheran ) ja suurvaltain perinteinen tasapainoajattelu Pohjolassa sai Paasikiven luomaan ns. Paasikiven linjan. Sen mukaan itäisen naapurimme intressit, olipa sen valtiomuoto mikä tahansa, olivat Suomen suunnalla puolustukselliset.

Neuvostojohdon lähtökohta taas oli se, että Neuvostoliitto ei halunnut koskea Suomen itsenäisyyteen, ellei Suomi antaisi siihen syytä. Ongelmana oli se, että Suomen alueelta käsin saattoi Neuvostoliittoa kohtaan kohdistua sotilaallinen uhka tai -hyökkäys. Todisteena oli Saksan toiminta Suomesta käsin sekä I että II maailmansodassa. Jos jokin tai molemmat näistä uhista realisoituisi, niin olisi Suomen tehtävä torjua nämä uhat joko yksin tai yhdessä Neuvostoliiton kanssa.

Tämä Paasikiven linja näytti korreloivan Neuvostoliiton Suomen politiikkaan maailmansodan loppupuolella ja sen jälkeen, kun Neuvostoliitossa katsottiin Suomen miehittäminen liiaksi resursseja vaativaksi toimenpiteeksi. Tästä on olemassa Molotovin haastattelulausunto hänen eläkkeellä ollessaan. Sen sijaan Suomen alueen pitäminen Neuvostoliiton vastustajien ulottumattomissa saatiin aikaan YYA-sopimuksella.

——————–

Tarkoitukseni oli käsitellä Suomi-Neuvostoliitto-Seuraa erillisessä tekstissä, koska se on erittäin tärkeä aspekti Suomen ja Neuvostoliiton ( Venäjän ) suhteissa. Kuitenkin katson nyt tarkoituksenmukaiseksi lisätä tähän tekstiin muutamia havaintoja Paasikivestä ja seurasta sekä seurasta erikseen Paasikiven jälkeisessä ajassa.

Taustaksi on tietenkin sanottava, että Suomen sisällissodan varjo on roikkunut Suomen ja Neuvostoliiton keskisten kansalaisjärjestöjen suhteissa tähän päivään asti. Suomen kommunistinen puolue perustettiin Moskovassa ja valkoinen Suomi katsoi sen merkitsevän turvallisuusuhkaa Suomelle. Laitavasemmiston perustamia korvaavia puolueita perustettiin, mutta ne kokivat lakkauttamisen viranomaisten taholta varsin nopeassa tahdissa. Samoin kun ensimmäisiä ns. ystävyysseuraan kohdistuvia suunnitelmia tuli esille, niin elettiin jo Lapuan liikkeen voiman aikaa. Tähän on syytä kirjata kuitenkin välirauhan aikainen Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura. Se perustettiin toukokuussa 1940 tilanteessa, jossa Suomi hävityn talvisodan jälkeen piti yllä sotatilaa ja ankaraa sensuuria. Samaan aikaan Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon ja tämä oli omiaan luomaan epäilyjä Neuvostoliiton Suomen politiikan osalta. Lisäksi seuran perustamisen jälkeen se nojasi vahvasti Neuvostoliiton tukeen ja Neuvostoliitto aivan avoimesti tuki seuran toimintaa. Hallitusvalta Suomessa katsoi seuran toiminnan olleen uhka Suomen itsenäisyydelle ja lakkautti seuran.

Paasikivi oli koko poliittisen toimintansa ajan ollut tekemisissä venäläisten kanssa, josta yksi esimerkki on ennen sotia hänen suhteensa neuvostolähettilääseen Ivan Maiskiin, josta sitten tuli vaikutusvaltainen lähettiläs Lontooseen. Neuvostolähetystöön ei tuona aikana ollut erityisemmin   suomalaisia jonottamassa. Paasikiven käsitys oli se, että kontakteja piti olla myös neuvostopuolelle, siten pystyttäisiin parhaiten vaalimaan myös Suomen etuja.

Kun sitten 1944 välirauhansopimuksessa oli se henki, että neuvostovastainen propaganda pitäisi lopettaa, niin oli Paasikivi jo varhaisessa vaiheessa sitä mieltä, että tarvittiin uusi seura kansalaisten keskeisen yhteydenpidon välineeksi. Hän ei halunnut tätä asiaa ensin kiirehtiä, mutta kun kuutosten ja kommunistien taholta asiaa kovasti ajettiin, niin Paasikivi päätti pitää aloitteen käsissään.

Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustavia kokouksia oli muutama. Ensimmäinen pidettiin 15.10.1944 ja toinen kolme päivää myöhemmin. Mukana olivat mm. valtioneuvos J.K. Paasikivi, lääketieteen kandidaatti Mauri Ryömä, tohtori Urho Kekkonen sekä kuutoset ja laitavasemmiston edustajia. Paasikivi halusi seuran keskusjohtoon myös porvareita ja tässä suhteessa hän painosti Åke Gartzia toteamalla, että oli Gartzin isänmaallinen velvollisuus osallistua seuran johtoon. Kekkosta käytiin pyytämässä johtotehtäviin ja annettuaan suostumuksensa hän oli sanonut, että me porvarit olemme luulleet, että Suomi on kuilun partaalla ja syöksyy siihen. Koska näin ei ole tapahtunut minä tulen mukaan. Porvareja piti siis vetää tukasta seuraan. Vasemmistossa oli sen sijaan halukkuutta solmia suhteita Neuvostoliittoon ja neuvostoihmisiin ja tämä painotus säilyi pitkään seuran käytännön toiminnassa.

Paasikivi valittiin Suomi-Neuvostoliitto-Seuran kunniapuheenjohtajaksi. Seura pyrki alkuvaiheessaan osallistumaan Suomen politiikkaan, mutta varsin nopeasti käytännöksi tuli, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet hoidettiin hallitustasolla ja seura keskittyi edistämään Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteita. Tästä oli jonkin asteinen ymmärrys valvontakomission kanssa. Neuvostoliitto oli ottanut oppia välirauhan aikaisen ystävyysseuran kohtalosta ja katsoi, että nykyisen seuran toiminnalliset edellytykset piti luoda sen omin avuin. Zhdanov totesi sen varsin suoraan seuran edustajille.

Neuvostoliiton lakattua olemasta 1992 alusta tuli ongelmaksi Venäjällä raha, joten sillä puolella ystävyysseura käytännössä hiipui pois. Suomessa seuran organisaatiota alettiin keventää, mutta sen olemassaolo katsottiin tarkoituksenmukaiseksi. Eräiden sääntömuutosten kautta myös sana ystävyys poistui seuran nimestä ja se on tänään Suomi-Venäjä-Seura. Sen keskeinen tehtävä on edelleen luoda Suomen ja Venäjän kansalaisten kesken luottamusta ja kanssakäymistä. Neuvostoliiton romahdettua seuran jäsenmäärä laski huomattavasti. Kansainvälinen tilanne koki käänteen vuonna 2008, kun Venäjä työnnettiin pois Balkanilta Kosovon ratkaisun myötä ja Georgian sota katsottiin Venäjällä lännen yritykseksi vyöryttää Etelä-Kaukasia omaan etupiiriinsä. Venäjä vastasi tunnustamalla Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden ja liittämällä myöhemmin Krimin niemimaan omaan valtioalueeseensa sekä tukemalla Itä-Ukrainassa separatisteja. Euroopan unionin ja sitä mukaa myös Suomen asenne Venäjää kohtaan muuttui varsin varautuneeksi ja suhteita onkin leimannut eritasoisia pakotteita Venäjää vastaan ja Venäjän vastapakotteita Unionin maita kohtaan. Euroopan unionin ja Venäjän huonojen suhteiden aikana Suomi-Venäjä-Seuran toimintakin on muuttunut varsin haasteelliseksi. Nykyisillään venäläisten kanssa seurustelevat lähinnä liike-elämän ja kulttuurialan ihmiset ja sitten sellaiset suomalaiset, jotka eivät vieroksu Venäjää eikä venäläisiä.

Olen toiminut vuodesta 1993 alkaen seuran eri tehtävissä tarkoituksenani omalta osaltani vakauttaa Suomen suhteita uuteen Venäjään uudistamalla seuran toimintaa, mutta sillä selvällä ajatuksella, että Suomi tarvitsee Suomi-Venäjä-Seuraa, jotta kahden erilaisen yhteiskuntarakenteen omaavien maiden kansalaisilla olisi helpompi saada kontakteja toiseen osapuoleen. Myös virallisella Suomella on ollut ymmärtämystä tätä tavoitetta kohtaan. Seura antaa tänä päivänä kaaderit opetus- ja kulttuuriministeriön Venäjä-projekteille.

———————————

Mannerheim ja Paasikivi olivat olleet aloitteellisia vuonna 1944 sen suhteen, että Suomi aseleporauhan aikana olisi vakauttanut asemaansa, mikäli maailmansodan vielä ollessa loppusuoralla Suomi olisi saanut sopimuksen Neuvostoliiton kanssa Suomen alueen statuksesta. Tätä varten Mannerheim luonnosteli kaksi artiklaa koskien Suomen alueen merkitystä Neuvostoliiton puolustuksessa. Stalin ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle, koska sota oli edelleen käynnissä, suhde liittolaisiin oli tärkeä ja niiden kanssa sovitusta piti pitää kiinni. Suomen osalta tarkemmat järjestelyt saivat jäädä rauhansopimuksen jälkeiseen aikaan.

Jättäessään Hjeltin senaatin vuonna 1909 Paasikivi katsoi, että Suomella oli nyt valtiopäivät ja autonomian puolustuksen tuli keskittyä sinne. Sodan jälkeen pääministeri Paasikivi otti käyttöön saman ajatuksen valvontakomission suuntaan. Eduskuntavaalit järjestettiin jo maaliskuussa 1945, vaikka vaikeudet olivat suuret. Paasikivi vaati uusia kasvoja eduskuntaan, mutta vaalien tulos oli tosiasia, jonka valvontakomissiokin joutui ottamaan huomioon. Suomi oli parlamentaarinen maa.

Kun Stalinin ehdotus YYA-sopimukseksi tuli vuonna 1948, niin tilanne maailmalla ja Suomessa oli muuttunut. Kylmä sota oli alkanut, mutta toisaalta Pariisin rauhansopimus oli astunut voimaan ja valvontakomissio oli jättänyt Suomen. Paasikivi katsoi, että sopimusehdotusta ei ollut syytä torjua, mutta Suomen tulisi voida tehdä neuvottelujen pohjaksi tarkoitettu luonnos. Stalinin hyväksyttyä tämän lähestymistavan, jonka takana täytyi olla Mannerheimin Zdanoville luovuttamat artiklaluonnokset vuodelta 1944. Paasikivi otti nämä kaksi artiklaa sopimusluonnoksen turvallisuusosioksi. Tältä pohjalta myös YYA-sopimus sitten laadittiin ja allekirjoitettiin.

Kylmän sodan rintamalinjat muodostuivat YYA-sopimuksen solmimisen aikaan. Sopimuksen tultua voimaan Paasikivi tasapainotti Suomen tilannetta jättämällä kommunistit hallituksen ulkopuolelle sisäiseen turvallisuuteen viitaten.

Nikita Hrushtshevin tultua valtaan Neuvostoliitossa alkoi siellä Stalinin kultin alasajo ja suurvaltasuhteissa nähtiin eräänlainen suojasää. Porkkalan tukikohta ei välttämättä enää ollut Neuvostoliitolle niin tärkeä, kuin 1930 ja -40 luvulla ajateltiin. Neuvostoliitto oli siten valmis luovuttamaan Porkkalan takaisin Suomelle ennen vuokra-ajan päättymistä. Tämä tietenkin kruunasi Paasikiven valtiomiestyön. Kynä oli korjannut sen, mitä aseet olivat rikkoneet. Vanha valtiomies oli nyt aikaisemmasta käytännöstään poiketen valmis ja myös tarpeeksi terve matkalle Moskovaan hakemaan Porkkalan takaisin Suomen valtioalueeseen.

Väheksymättä tätä Paasikivelle tehtyä palkintomatkaa voidaan todeta Neuvostoliiton ajatusten kulkeneen jo tulevaisuudessa. Valta oli vaihtumassa Suomessa. Paasikiven seuraajasta ei ollut varmuutta. Siinä tilanteessa Neuvostoliitto luovutti Porkkalan tukikohdan ennen vuokra-ajan päättymistä ehdolla, että YYA-sopimusta jatkettiin kahdellakymmenellä vuodella tässä yhteydessä.

Toisaalta myös Suomi kurkotti tulevaisuuteen. Pääministeri Kekkonen otti Moskovan matkalla puheeksi pääsihteeri Nikita Hrushtshevin kanssa Suomen jäsenyyden Pohjoismaisessa Neuvostossa. Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyys oli suurvaltojen sopimuksen takana, mutta sekin järjestyi sittemmin presidentin toimen jo vaihduttua Paasikivestä Kekkoseen. Pöytä oli katettu aktiiviselle puolueettomuuspolitiikalle, joka sittemmin osoittautui menestykseksi. Jäsenyydet näissä kansainvälisissä järjestöissä oli edellytys aktiivisen puolueettomuuspolitiikan kehittämiselle ja sen hyväksymiselle de facto suurvaltojen taholta. Paasikivi ei aktiivista puolueettomuuspolitiikkaa kannattanut. Puolueettomuus ei hänen mukaansa oikein hyvin istunut Suomen kansainväliseen tilanteeseen. YYA-sopimuksen johdannossa mainittu Suomen halu pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella tarkoitti Paasikivelle ennen kaikkea passiivista asennetta suurvaltojen keskinäisiin kiistoihin. Meillä oli oikeus olla ottamatta niihin kantaa.

Paasikiven filosofia

Muistelmissaan ja esitelmissään Paasikivi pohti paljon pienten valtioiden ongelmaa. Isot katsoivat valtion edun olevan riittävä selitys myös moraalin kannalta. Mikä oli valtion etu? Eikö se ollut aina asioista päättävien ihmisten käsitys siitä, mikä oli valtion etu eri aikoina ja kulloisessakin asiayhteydessä. Siis, oliko olemassa objektiivista määrittelyä valtion edulle? Tätä asiaa olivat pohtineet Hegel, Snellman ja Yrjö-Koskinen. Ongelma oli siinä, oliko reaalitilanteessa tarkoituksenmukaista vedota oikeudenmukaisuuden ideaaleihin.

Paasikivi oli oikeudenmukaisuuden ja kansainvälisen oikeuden kannattaja. Toisaalta reaalipoliitikkona hän ei nähnyt tarkoituksenmukaiseksi saarnata suurille maille niiden synneistä oikeuden näkökulmasta. Se saattaisi johtaa tuloksiin, jotka oikeudenmukaisuuden kannalta olisivat vaarallisia ja saattaisi vähentää kansainvälisen oikeuden arvostusta ja käyttöä valtioiden välisissä suhteissa. Paasikivi ei myöskään ummistanut silmiään pienten valtioiden pyrkimyksille ajaa valtion etua suurten tavoin valloitusmentaliteetilla. Tämä ajatus hänellä lienee ollut mielessä myös itsenäisen Suomen alkutaipaleelta.

Paasikiven filosofian kehittymiselle oli ensiarvoisen tärkeätä lukea historiaa ja pyrkiä ymmärtämään valtioiden käyttäytymistä. Suomi oli saanut Ruotsin yhteydessä länsimaisen sivistyksen, joka oli Suomessa voimassa myös silloin, kun Suomi oli autonomisena suuriruhtinaskuntana osana Venäjän keisarikuntaa. Se oli se Suomen privilegio, jonka Aleksanteri I tai sallimus tai sattuma oli taannut Suomelle. Tätä privilegiota Paasikivi puolusti sortovuosien aikana vanhasuomalaisella politiikalla, joka ei tuominnut Venäjää vaan pyrki sovittamaan Suomen intressit Venäjän sotilaallisiin intresseihin Suomen suunnalla.

Jos tässä ottaisi esimerkiksi Saksan, joka Paasikiven politiikassa näytteli niin keskeistä roolia Suomen ” suojelijana ”, niin Paasikivi näki uudenlaisen valtapolitiikan isäksi Bismarckin. Sitten seurasi Wilhelm II ja Ludendorff ja kolmas tukijalka oli Hitler. Lukija voikin kysyä, mitä länsimaista sivistystä edustivat Ludendorff ja Hitler? Mielestäni Paasikiveltä jäi näkemättä, että saksalainen sivistys perustui pitkälti siihen aikaan, kun Saksa oli pirstoutunut pieniin ruhtinas- ja kuningaskuntiin, joiden hallitsijat kilpailivat kulttuurin saralla sponsoreina ottamalla hoveihinsa ja sen virkoihin ajankohdan menestyneimpiä taiteilijoita kulttuurin eri aloilta.

Toinen puhuva esimerkki on George Kennan. Kennanhan on saanut kansainvälisen diplomatian parnassoksella kulttihenkilön statuksen. Hänen visiointinsa Yhdysvaltain politiikaksi Neuvostoliittoa kohtaan kohtasi ensin vastustusta Yhdysvaltain johdossa, mutta tuli sitten vuosikymmeneksi kylmän sodan doktriiniksi ja ilmeisesti oli osana johtamassa siihen tulokseen, että Yhdysvallat tuli ulos kylmän sodan voittajana ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta antaen tietä Venäjälle. Paasikivi kammoksui Kennanin ajatusta siitä, että Yhdysvaltojen tuli luopua ulkopolitiikassaan legalistisista ja moralistisista periaatteista. Lisäksi Kennan ei erityisemmin arvostanut pienten valtioiden roolia ja merkitystä kansainvälisessä politiikassa. Tänä päivänähän me keskustelemme jälleen kerran näistä asioista. Jos Kiina, Venäjä ja Turkki ( lisäksi monet muut myös Euroopan unionin piirissä ) eivät noudata demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuden periaatteita niin kuin me ne näemme, niin me emme leiki heidän kanssaan samalla hiekkalaatikolla ja rankaisemme heitä. Paasikivi olisi varmaan tämän periaatteen puolella, mutta noudattaisi hänkin Kennanin viitoittamaa tietä, niin kuin teki omana aikanaankin.

Paasikiven linja ja suomalaiset

10.2.1943 juuri Suomen presidentinvaalin alla Paasikivi keskusteli Yhdysvaltain Tukholman lähetystössä työskennelleen tuomari Tikanderin kanssa. Tikanderin tiedusteltua Paasikiven omaa ehdokkuutta presidentinvaalissa hän vastasi:

” Olen kyllä käytettävissä maamme ulkopoliittisien asioiden järjestämisessä, jos minut halutaan, mutta hetki ei ole sopiva siihen, että minut valittaisiin presidentiksi. Suomen kansan yleinen mielipide ei vielä ole sopiva siihen, että minut valittaisiin presidentiksi. Suomen kansan yleinen mielipide ei vielä ole sotatapauksien tasalla. Sitä paitsi minä en tulisi valituksi, koska minulla on Suomessa se maine, että olen Venäjän ystävä, ainakin liian suuri Venäjän ystävä”.

Samoin lainaus Paasikiven keskustelusta Yhdysvaltain Suomessa olleen lähettilään Schoenfeldtin päivällisillä 2.6.1942. Shoenfeldt vetoaa Yhdysvaltain entiseen lähettilääseen J.E. Davies ´iin, jonka mukaan Neuvostoliiton Suomen politiikka 1939-40 oli ollut puolustuksellista eikä imperialistista. Paasikivi epäili tätä varsinkin ottaen huomioon Molotovin vaatimukset Hitlerille Suomen osalta syksyllä 1940. Schoenfeldt toteaa, että jos Neuvostoliitto on imperialistinen Suomen suunnalla, niin eihän Suomi voi itse puolustaa itseään, ellei Yhdysvaltain ja Englannin suunnittelema yleinen vapauden järjestys saataisiin aikaan.

Paasikivi vastaa tähän, että on kaksi alternatiivia: ” On Keski-Euroopan vahva suurvalta-Saksa, joka voi pitää Neuvostoliiton kurissa ja toiseksi mikäli kaikki sivistysvaltiot Yhdysvallat, Englanti, Ranska, Saksa ja Italia ym. ryhtyisivät yhteistoimintaan, joka pitää Euroopan ja maailman järjestyksessä”.

Paasikiven fundeeraukset vuodelta 1942 tuntuvat tänä päivänä suuressa määrin profeetallisilta. Paasikivi olisi varmaan hyväksynyt Euroopan unionin jäsenyyden ja varmaan myös Suomen menon EMUun. Hän olisi kuitenkin ollut varsin varovainen liikkeissään, jota osoittivat hänen suhtautumisensa aikoinaan Suomen jäsenyyden kohdalla Yhdistyneissä Kansakunnissa ja Pohjoismaiden Neuvostossa. Nykyinen suurvaltain välinen konjunktuuritilanne on hyvin erilainen kuin Paasikiven presidenttikautena, joten on mahdotonta sijoittaa Paasikiveä tämän päivän konjunktuureihin siten, että hän itse sen hyväksyisi. Olettaisin, että keskeinen kysymys Paasikivellekin olisi ollut Suomi kansallisvaltiona ja sen tulevaisuus Euroopan federatiivisessa kehityksessä. Oliko Paasikivi herännyt millään tavoin Suomen itsenäisyyteen lännen suunnalla vai katsoiko hän edelleen, että Venäjän ollessa heikkona Suomi tarvitsi suojelijavaltion ja sille tuli olla lojaali. Mitä Paasikivi olisi ajatellut tässä uudessa konjunktuurissa? Sitä tässä on kuitenkin turha spekuloida ilman, että laitetaan Paasikivi puun ja kuoren väliin eikä anneta hänelle liikkumavaraa uuden omaksumisessa. Se voidaan varmuudella sanoa, että Paasikivi olisi hyväksynyt läheisemmän sotilaallisen yhteistyön Ruotsin kanssa.

Jos Paasikivi vielä 1942 hyväksyi Suomen politiikan Saksan suojeluksessa, niin viimeistään vuonna 1943 hän tajusi, että kun Saksa tulee häviämään sodan, niin Suomen tulee järjestää suhteensa Neuvostoliittoon ilman kolmansien maiden tukea. Tämän jälkeen Paasikiven asenne Suomen suojelijavaltio ajatukseen tuli erittäin varovaiseksi. Kaikkea provokaatiota piti välttää.

Myös Paasikiven muistelmien osalta piti välttää kaikkea provokaatiota. Presidentti Kekkonen oli sitten se mies, joka arvioi mitä voitiin sanoa ja milloin, jotta ” Juhon ” politiikan perusta ei murentuisi.

Paasikivi ja konjunktuurit

Paasikivi totesi Kekkoselle vuonna 1956 vähän ennen kuolemaansa: ”Meidän on hoidettava politiikkamme niin, että Wenäjän sisäinen heikentyminen meitä hyödyttää, mutta sen sisäinen vahvistuminen ei meitä vahingoita”.

Venäjä on usein heikentynyt sisäisesti, kun ulkoiset paineet ovat siihen pakottaneet. Autoritäärisessä valtiossa ei useinkaan voida vaihtaa päämiestä, jolloin on tehtävä myönnytyksiä. Tästä esimerkiksi Krimin sodan jälkeinen tilanne ja Aleksanteri II:n myönnytykset Venäjällä ja Suomessa. Samoin Venäjän tappio sodassa Japania vastaan 1904-05 pakotti Nikolai II:n perääntymään, kun yhteiskunnallinen levottomuus levisi niin Venäjällä kuin myös Suomessa. Venäjä sai duuman ja Suomi sai yksikamarisen eduskunnan.

Mikäli tappio on niin suuri, että koko yhteiskunta vääntyy kiskoiltaan, niin kuin tapahtui Venäjällä I maailmansodan lopussa 1917, niin se vei mennessään keisarin ja hänen imperiuminsa.

Suomen liikkumatila suhteessa Venäjään kasvaa silloin, kun Venäjä tulee sisäisesti heikoksi. Paasikiven ajatus siitä, että Venäjän sisäinen vahvistuminen ei meitä vahingoita tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että Venäjän ollessa heikko Suomen politiikkaa hoidetaan siten, että Venäjän vahvistuessa politiikallamme on edelleen liikkumatilaa. Se ei tarkoita sitä, että Suomi ei voisi hoitaa omaa politiikkaansa ja tonttiaan niin kuin haluaa, kuitenkin sillä edellytyksellä, että Suomen politiikka ei ole Venäjän vastaista. Se myös edellyttää, että Suomen kumppanimaiden politiikka ei ole Venäjän vastaista tai jos on, niin Suomi voi hoitaa oman suhteensa Venäjään intressiensä mukaisesti kumppanien sitä vastustamatta tai hiljaisesti sen hyväksyen.

Venäjän (Neuvostoliiton ) vahvuuksien aika on ollut silloin kun yleensä Venäjää vahvempi länsi ( Ruotsi, Ranska, Saksa ) on hyökännyt Venäjälle ja sortunut Venäjän lakeuksille ja ilmaston ankaruuteen. Kaarle XII ja Pultava 1709 on tyyppiesimerkki nuoresta valtion päämiehestä, josta tuli vain sotilas. Sotilaana hän kuoli ja vei mennessään Ruotsin suurvallan. Pultavan merkitys Suomelle oli varsin merkityksellinen ja pitkävaikutteinen. Pietarin kaupunki julistettiin 1712 Venäjän pääkaupungiksi ja Pietari valloitti Riian, Tallinnan, Viipurin ja Käkisalmen 1710 ja miehitti koko Suomen aluetta vuosina 1713-21. Uudenkaupungin rauhassa Pietari piti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan.

Ranskalainen filosofi Voltaire ( Voltaire on kirjailijanimi ) kirjoitti kirjan Kaarle XII:sta ja hänen urastaan. Napoleonin suunnitellessa Moskovan retkeään hänelle suositeltiin Voltairin kirjan lukemista. Tarinan mukaan Napoleon luki kirjan ja totesi optimistisesti: ”Onneksi se on vain fiktiota.” Napoleonin Moskovan retki ei kuitenkaan ollut fiktiota ja sen loppu merkitsi suuren armeijan tuhoutumista Venäjän talveen ja venäläisten ylipäällikön Mihail Kutuzovin taktiikkaan. Siinä ei lähdetty ratkaisutaisteluun vaan annettiin Napoleonin valloittaa Moskova. Suuren armeijan paluuta Moskovasta synkensi kylmyyden ja lumen lisäksi koskemattoman Venäjän armeijan pistohyökkäykset ranskalaisten sivustoihin. Napoleonin alamäki oli alkanut ja Aleksanteri I nousi Euroopan valtioiden johtavaksi hahmoksi. Tilsit 1807 ja Suomen sota 1808-09 merkitsi koko Suomen liittämistä Venäjän keisarikuntaan autonomisena suuriruhtinaskuntana. 1812 ns. Vanha Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntaan. Y.M. Sprengtporten omasi ikioman agendan, jonka mukaan Suomi piti liittää autonomisena alueena Venäjän suojelukseen, koska Ruotsi ei ollut kyennyt puolustamaan Suomen aluetta koko 1700-luvun ajan. Samalla hän ajoi Vanhan Suomen liittämistä muuhun Suomeen. Aleksanteri I hyväksyi tämän politiikan vuosina 1808-09 ja sen merkkinä Sprengtporten nimitettiin Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi. Sprengtporten jatkoi omalla agendallaan ja erosi varsin nopeasti virastaan keisarin ilmeisen luottamuspulan johdosta. Suuriruhtinaskunnan privilegiot työsti K.M. Armfelt, joka toteutti ensin Kustaa III:n agendaa, jossa Suomi ei pelannut mitään ” itsenäistä ” roolia ja sitten siirryttyään Venäjän palvelukseen hän toteutti Aleksanteri I:n agendaa, jossa Armfeltille annettiin varsin vapaat kädet piirtää autonomian keskeiset käytännön elementit keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan välisiin suhteisiin ja jossa Armfeltin luovuus pääsi oikeuksiinsa.

Seuraava yrittäjä oli Saksan valtakunnan kansleri ja Führer Adolf Hitler. Pelattuaan länsivallat ulos shakkilaudalta vuoden 1939 sopimuksella Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton kesken, Hitler kääntyi Englannin valloituksen osoittautuessa mahdottomaksi Neuvostoliittoa vastaan. Suomen taisteltua talvisodassa yksin Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan ja saavutettua rauhansopimuksen, jossa menetti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan, mutta säilytti itsenäisyytensä ja taistelukykyisen armeijan, Suomi lyöttäytyi Hitlerin Saksan kanssasotijaksi Neuvostoliittoa vastaan. Mannerheimin perusteluina oli Neuvostoliiton painostus välirauhan aikana ja Saksan sotilaalliset voitot länsirintamalla. Riski oli tietenkin olemassa, mutta Saksan sotakoneen mahtiin luotettiin ja Neuvostoliiton sotilaalliseen heikkouteen talvisodassa laskettiin paljon.

Kun sitten vuoden 1943 aikana kävi ilmi, että Saksa tulee vääjäämättömästi häviämään sodan, niin Tukholman lähettilään Gripenbergin päiväkirjoista käy ilmi, että myös Mannerheim toivoi Yhdysvaltojen kykenevän tasapainottamaan Neuvostoliiton voimaa Suomen kohtalosta neuvoteltaessa. Ainoastaan Paasikivi kykeni hahmottamaan sodan lopputuloksen, joka tarkoitti sitä, että Suomen tuli jatkossa kyetä hoitamaan suhteensa Neuvostoliittoon bilateraalisesti ilman länsivaltojen tukea. Aselevossa määrättiin saksalaiset poistettavaksi Suomesta sotilaallisin operaatioin Suomen armeijan toimesta. Aseleposopimuksen täytäntöönpanoa varten Suomeen saapui liittoutuneiden valvontakomissio, jota käytännössä johti Neuvostoliitto ja kenraalieversti Andrei Zhdanov. Moskovan rauhan raja ja Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle merkitsi uutta rajalinjaa. Porkkalan alue vuokrattiin Neuvostoliiton tukikohdaksi. Neuvostoliitto tuli ulos toisesta maailmansodasta toisena supervaltana ja Eurooppa jaettiin kahtia lännen ja idän sfääreihin.

Paasikiven jälkeisenä aikana Neuvostoliitto oli edelleen toinen supervalta ja ydinvalta. Neuvostoliiton muutospaineet kylmän sodan maailmassa johtivat jäykän valtiojärjestelmän sortumiseen 1991 vuoden lopussa ja Venäjän nousuun kansainvälisen politiikan ja -oikeuden subjektiksi. Neuvostoliiton romahdus itsenäisti monet valtiot Keski-Aasiassa, Etelä-Kaukasiassa ja Baltiassa. Myös Ukraina ja Valko-Venäjä itsenäistyivät. Suomen ja Venäjän kanssa sovittiin vuoden 1992 tammikuussa YYA-sopimuksen rauenneen ja solmittiin uusi poliittinen sopimus, joka noudatti YK:n ja ETY-järjestön periaatteita. Suomi liittyi 1995 Euroopan unioniin. 2020-luvulla Saksa on noussut unionin vahvimmaksi valtioksi taloudessa ja politiikassa. Sotilaallisesti Saksa on edelleen heikko verrattuna ydinasevaltioihin. Saksan armeija on edelleen Yhdysvaltain apuarmeija ja Saksan puolustusvoimien päälliköllä on ylitarkastajan titteli. Nyt kun Yhdysvallat on vähentämässä Saksan ja Euroopan puolustukseen tarkoitettuja joukkoja Saksan alueella, on Saksassa noussut kysymys siitä, että Saksan suvereenisuus myös puolustus- ja turvallisuuspolitiikassa palautettaisiin. Se edellyttäisi myös keskustelua Saksasta ja ydinaseista. Ranskan ydinaseen varaan voitaisiin rakentaa jotain sellaista, mikä ei herättäisi pelkoreaktioita maailmalla Saksan politiikan tulevaisuudesta tilanteessa, jossa Saksa on Euroopan johtava valta ja ydinasevalta.

EU:ssa Suomi on peesannut Saksaa ja se on tuntunut jälleen kerran meille luontaisimmaksi väyläksi ajatuksella, että Saksalla on suhteessa Venäjään suunnilleen samat intressit kuin Suomella. Tämä kattaa nyttemmin myös Venäjää vastaan asetetut EU-pakotteet. Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikka lepää isäntämaasopimuksen viitoittamalla alustalla. Yhdysvallat, NATO-kumppanuus ja Ruotsi ovat ne pilarit, joiden varassa Suomi puolustautuu Venäjän varalta. Suomen kontaktipinnat Venäjään ovat supistuneet voimakkaasti nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa ilman, että Venäjä olisi toiminut suoraan Suomea kohtaan aggressiivisesti. Korona-epidemia on lisäksi vaikeuttanut voimakkaasti Suomen ja Venäjän kansalaisten matkustamista maiden välillä.

Olen tässä kattanut pöydän Paasikiven ajatuskulun mukaisesti. En ota kantaa siihen, ovatko meidän päätöksemme olleet sellaisia, että ” Venäjän sisäinen vahvistuminen ei meitä vahingoita ”. On myös huomattava, että Venäjä ei yleensä ole vain heikko tai vahva, vaan jotain siltä väliltä.

Paasikivi ja auktoriteetti

Aikaisemmin on ollut kyse siitä, että Paasikivellä enempää kuin Mannerheimillä ei ollut sellaista auktoriteettia vuonna 1939, jonka avulla heidän mielipiteensä aluekysymyksistä ja neuvottelutaktiikasta olisivat päässeet vaikuttamaan neuvottelujen lopputulokseen. Virkojensa pohjalta Eljas Erkko ja Juho Niukkanen valitsivat Suomen tien. Erkolla ei kuitenkaan ollut auktoriteettia eikä edes virkaa elää tilanteessa, jossa talvisota sitten käytiin. Erkko, joka ei uskonut sotaan, kiiruhti sotatoimien alettua ja Cajanderin hallituksen kaaduttua Ruotsiin. Siellä hänelle annettiin Paasikiven ollessa salkuttomana ministerinä talvisodan hallituksessa, va. asianhoitajan tehtävä. Erkon laajat kontaktipinnat saatiin näin hyödyttämään Suomea, kun hän oli yksi keskeisimmistä operaattoreista apua Suomelle Ruotsista hankittaessa.

Mannerheimin auktoriteetti kasvoi talvi- ja jatkosodan aikana varsinkin siitä syystä, että hän tietoisesti vältti tekemästä poliittisia päätöksiä, vaikka hän olisi ollut niiden alullepanija. Poliittinen johto kantoi näistä vastuun, joka sitten kulminoitui sotasyyllisyysoikeudessa. Mannerheimin auktoriteetti oli 1944 sillä tasolla, että vain hän saattoi tehdä aseleposopimuksen ja irrottaa Suomi sodasta. Vielä enemmän tarvittiin Mannerheimin auktoriteettia, kun piti katkaista yhteydet Oulusta Lappiin Suomea miehittävän Saksan sotavoimaan ja sitten sodan kautta tyhjentää Suomen valtioalue saksalaisista. Mannerheimillä oli ylivoimainen auktoriteetti suomalaisten keskuudessa, mutta siihen laski myös Stalin. Mannerheimille vakuutettiin, ettei hän joutuisi sotasyyllisyysoikeuteen ja hänen sallittiin matkustaa Portugaliin terveyttään hoitamaan. Paasikivi ja Kekkonen katsoivat, että Mannerheim oli sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ja siellä esiin tulleiden seikkojen takia kompromettoitunut ja siksi oli syytä siirtyä ulkomaille. Stalin salli tämän, vaikka neuvostoliittolaiset ihmettelivät, mikseivät Neuvostoliiton lämpimät seudut houkutelleet Mannerheimiä. Marsalkka Mannerheim otti myös omalla tavallaan psykologisen yliotteen kenraalieversti Zhdanovista.

Paasikivi oli varsin kärsimätön, kun näytti siltä, että Mannerheim ei ymmärtänyt, mitä kello oli lyönyt nimittämällä 21.9.1944 Urho Casrtrénin hallituksen. Castrén oli toiminut oikeusministerinä, neljännesvuosisadan Korkeimman hallinto-oikeuden presidenttinä ja lyhyen aikaa oikeuskanslerina. Tärkeintä oli, että Mannerheim osoitti auktoriteettinsä vielä viimeisen kerran nimittämällä oman näköisensä hallituksen. Valvontakomissio kritisoi, mutta Stalin ei reagoinut voimakkaammin Castrénin hallitukseen. Valituksia tuli varsinkin Suomesta vasemmiston järjestäydyttyä kuutosten ja kommunistien päästessä vankiloista. Castrénin hallitus jäi lyhyeksi välivaiheeksi, mutta tärkeäksi sellaiseksi Paasikiven etabloidessa itsensä pääministeriksi ja de facto Suomen toimivaksi päämieheksi Mannerheimin siirtyessä enemmän taka-alalle. Mannerheim luopui sitten presidentin virasta, kun sotasyyllisyysoikeus ei kattanut hänen persoonaansa. Paasikivi oli jo tässä vaiheessa ainoa suomalainen poliitikko, joka omasi auktoriteettia sekä suomalaisten keskuudessa että Stalinin silmissä. Paasikiven auktoriteetti kasvoi sitten presidentti-instituution mukana. Paasikiven auktoriteettia nostettiin vielä luomalla käsite Paasikiven linja. Se, että sen sanottiin olevan konjunktuuripolitiikan ulkopuolella ei vähennä sen arvoa, vaikka linja suurelta osin liittyi vallitsevaan konjunktuuriin eli Neuvostoliiton statukseen toisena supervaltiona, jonka kanssa Suomi oli solminut 1948 YYA-sopimuksen. Läntiset vallat hyväksyivät tämän asetelman.

Paasikiven kanta tasavallan presidentin ylipäällikön asemaan ei tullut ulkonaisesti mitenkään vahvasti esille. Paasikivi hoiti suhteensa sotilaisiin niin kuin muihinkin valtion virkamiehiin. Vaaran vuosina Paasikivi luotti armeijan kykyyn pitää järjestystä.

Urho Kekkosen valinta tasavallan presidentiksi ei alkanut hyvin. Heti kärkeen 1956 yleislakko, joka merkitsi vasemmiston taholta vallitsevan systeemin haastamista. 1958 yöpakkaset eli Neuvostoliiton taholta esitettiin epäluottamusta Fagerholmin hallitukselle. Ja sitten 1961 noottikriisi Suomen valmistuessa presidentinvaaliin ja Honka-liiton uhatessa Kekkosen uudelleenvalintaa. Myös kansainvälinen tilanne oli vaikea Berliinin kriisin ympärillä. Neuvostoliitto esitti YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita. Kekkonen ei suostunut konsultaatioihin ja Novosibirskiin matkustaneessa valtuuskunnassa ei saanut olla sotilaallista komponenttia.   Konsultaatioilta vältyttiin ja Kekkonen voi jatkaa valitsemallaan aktiivisen puolueettomuuspolitiikan linjalla. Avuksi otettiin myös Paasikiven auktoriteetti. Kekkosen ulkopolitiikka sai Paasikiven-Kekkosen linjan nimen.

Kekkosen suhde puolustusvoimiin ja ulkoasianhallintoon oli sellainen, että hänellä piti olla omat miehet remmissä. Ulkoasianhallinnossa se kävi nimityspolitiikalla varsin helposti. Puolustusvoimat taas oli oma lukunsa ja Kekkonen joutui usein nimittämään vuorossa olleen kenraalin puolustusvoimain komentajaksi. Kekkonen oli kuitenkin myös ylipäällikkö, mikäli suhteet Neuvostoliittoon tai Yhdysvaltoihin ja Englantiin niin vaativat. Hävittäjähankinnat ovat Suomessa olleet koko itsenäisyyden ajan poliittiset, vaikka joku muuta väittäisikin. Samoin Kekkosen käsi makasi voimakkaasti niiden järjestelyjen päällä, joiden kautta Suomi voi tietyn lepuuttelukauden jälkeen hankkia armeijan käyttöön maasta ilmaan ammuttavia ohjuksia.

Mauno Koivisto oli tasavallan presidenteistä sitten se, joka antoi ymmärtää, että hän ei aikoisi luopua puolustusvoimien ylipäällikkyydestä missään olosuhteissa.

Mannerheim sai Hietaniemeen oman paatensa. Myöhemmin näin kävi myös Urho Kekkoselle ja Mauno Koivistolle. Paasikivi haudattiin perhehautaan.

Tänä päivänä Paasikivi seisoo Suomessa kaapin päällä merkittävänä valtiomiehenä, jonka monipuolista uraa ja hänen kaiken kattavaa ajatteluaan Suomen asemasta tulisi ymmärtää hänen aikansa edellytysten valossa. Tällä en halua sanoa, etteikö hänen ajatteluaan olisi syytä tutkia myös Suomen nykytodellisuuden valossa.

Ajatukset siitä, että Venäjä ei ole suurvalta tai että Venäjä on Alankomaiden kokoinen talous pelaavat samassa sarjassa 1930-luvun aikaisen ajatuksen kanssa siitä, että Neuvostoliitto oli savijaloilla seisova jättiläinen. Tämän jälkeen tämä jättiläinen oli pitkän aikaa toinen supervalta Yhdysvaltain kera. Kun savi sitten alkoi hyllyä jättiläisen alla, niin alta paljastui heikko Venäjä, johon oli luotava suhteet nopeasti ja siten, että Suomi pärjäisi myös Venäjän vahvistuessa.

Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs

Espoo 27.11.2020

Kirjoittaja toimi Historioitsijat ilman rajoja Suomessa ry:n hallituksessa vuosina 2015-2019