Sanoilla ja käsitteillä on merkitystä sille, miten me suhtaudumme menneisiin tapahtumiin ja tekoihin. Historiallisten ilmiöiden nimeäminen ja nimistä väittely kertovat siitä, että sanat eivät ole koskaan neutraaleja ja että niillä pyritään tietoisesti vaikuttamaan siihen, miten asiat ymmärretään, selitetään ja tulkitaan. Tänä keväänä monia suomalaisia historiantutkijoitakin ovat hämmästyttäneet Venäjän federaation viranomaisten ja poliitikkojen ulostulot liittyen jatkosodan aikaisiin tapahtumiin Itä-Karjalassa.
Huhtikuussa Venäjän valtion perustama tutkintakomitea ilmoitti aloittavansa tutkimukset suomalaisten miehitystoimista Venäjän-Karjalassa vuosina 1941–44. Komitean mukaan epäily koskee ”sotavankien ja slaavilaisen siviiliväestön tuhoamista Suomen miehityshallinnon perustamilla keskitysleireillä Karjalassa”. Tutkinnan rikosnimikkeenä on kansanmurha. Huomiota ovat herättäneet nyky-Venäjän tapa nimetä siviilivankileirit keskitysleireiksi ja Suomen miehityshallinnon toimien syyttäminen kansanmurhaksi.
Nimet ja merkitykset muuttuvat
Keskitysleiri-käsitettä on käytetty yleisesti jo 1800-luvun lopulta alkaen. Esimerkiksi Kuuban itsenäisyyssodissa (1868–98), Yhdysvaltain ja Espanjan välisessä sodassa (1898) sekä Britannian ja buurivaltioiden käymässä toisessa buurisodassa (1899–1902) vihollisosapuolen siviiliväestölle tarkoitettuja vankileirejä nimitettiin keskitysleireiksi (reconcentrado, concentration camp). Kyse oli leireistä, joille siviilejä suljettiin ilman syytteitä ja tuomioita; eristämiseen riitti kuuluminen epäilynalaiseen ja riskitekijäksi koettuun väestöryhmään.
Toiseen maailmansotaan saakka käsitettä ei liitetty suoraan siviiliväestöön tai kokonaisiin kansanryhmiin kohdistuviin tuhoamispyrkimyksiin, vaikka leireillä toki kuoli jo tuolloin paljon ihmisiä nälkään, sairauksiin ja väkivaltaan. Esimerkiksi Belgian, Saksan ja Britannian keskitysleirejä Afrikassa on sittemmin alettu tarkastella kansanmurhankin näkökulmasta.
Neuvostoliitto oli ensimmäinen valtio, joka otti käyttöön kansalaistensa pitkäaikaiseen tai pysyvään eristämiseen tarkoitetut leirit. Järjestelmää alettiin rakentaa Leninin johdolla. Näiltä leireiltä vangit päätyivät mm. pakkotyövoimaksi suuriin rakennushankkeisiin ja kaivoksiin, jotka olivat käytännössä kuolemanleirejä. Neuvostoliiton vankileirien historiaa tutkineen Anne Applebaumin mukaan vuosina 1929–53 leirijärjestelmä koostui yli 30 000 leiristä ja niihin eristettiin yli 18 miljoonaa ihmistä. Leirien olemukseen kuului ”kansanvihollisina” tuomittujen näännyttäminen pakkotyöllä, aliravitsemuksella ja sairauksien huonolla hoidolla.
Stalinin Neuvostoliitosta mallia ottanut Hitlerin Saksan leirijärjestelmä (1933–45) antoi keskitysleiri-käsitteelle entistäkin synkemmän kaiun, kun osa natsien vainoamien juutalaisten ja muiden vähemmistöjen eristysleireistä muutettiin pakkotyöleireiksi sekä lopulta tuhoamisleireiksi, joiden ainoa tehtävä oli miljoonien ihmisten mahdollisimman nopea ja tehokas murhaaminen. Tämä vaikutti myös käsitteellisen merkityseron syntyyn. Natsihallinnon käyttämä keskitysleiri-käsite (Konzentrationslager) alkoi sodan jälkeen yleisesti tarkoittaa joukko- ja kansanmurhien valmistelua ja toteutusta, sillä Hitlerin Saksassa keskitysleiri ja tuhoamisleiri olivat joskus samassa kompleksissa, esimerkiksi Auschwitzissa.
Keskitysleireistä siirtoleireiksi
Myös Suomen viranomaiset kutsuivat aluksi neuvostosiviilien vankileirejä keskitysleireiksi. Noin kymmenelle leirille suljettiin suuri osa miehitysalueelle jääneestä venäjänkielisestä väestöstä, arviolta vähintään 30 000 henkilöä. Leireillä menetti henkensä nälän ja tautien uuvuttamina ainakin 4060 ihmistä. Kuten tiedetään, laajamittaisen venäläissiviilien vangitsemisen taustalla vaikuttivat myös Itä-Karjalan suomalaistamiseen tähdänneet hankkeet. Vielä jatkosodan alussa korkeimmassa valtionjohdossakin ajateltiin, että venäjänkielinen väestö voidaan pakkosiirtää itään sodan päätyttyä Saksan voittoon.
Sodan pitkityttyä tietoja Saksan ja sen miehittämien alueiden juutalaisväestön laajamittaisista murhista kantautui myös Suomeen. Tämä johti lopulta siihen, että viranomaiset alkoivat vuonna 1943 puhua siirtoleireistä ja välttää keskitysleiri-käsitettä. Tällä haluttiin korostaa, että kyse oli väliaikaisesta, sotatilaan liittyvästä vapaudenriistosta eikä ihmisten tuhoamiseen tähtäävästä toiminnasta.
Vaikka venäjänkielisten siviilien kohtelun taustalla oli rotuopillisia motiiveja, Itä-Karjalan miehitystä tutkineet suomalaiset historioitsijat, kuten Ohto Manninen (1980), Antti Laine (1982), Helge Seppälä (1989) ja Osmo Hyytiä (2008) eivät ole löytäneet näyttöä siitä, että Suomen tavoitteena olisi ollut venäjänkielisten fyysinen tuhoaminen, vaan vallatun alueen suomalaistaminen väestönsiirroin ja hallinnollisin keinoin. Leirien etnisiä erotteluita alettiin purkaa vuodesta 1943 lähtien, kun leirien olosuhteet saivat kansainvälistä huomiota osakseen.
Internoituja ja panttivankeja
Siviiliväestön luokittelu etnisin perustein ja sulkeminen leireihin ei ole kunniaksi millekään maalle, mutta silti tätä tehtiin toisen maailmansodan aikana sotaa käyneissä valtioissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa leireille koottiin yli 120 000 japanilaisperäistä Yhdysvaltain kansalaista. Myös saksalais- ja italialaisperäisiä maahanmuuttajia ja Yhdysvaltain kansalaisia vangittiin tuhatmäärin. Joukossa oli jopa natsihallintoa paenneita saksanjuutalaisia.
Näitä leirejä ei silti kutsuta keskitysleireiksi, vaan internointileireiksi (internment camp), vaikka siviilejä koottiin niihin ympäri maata ja myös siirrettiin niiltä eteenpäin. Yksi kohdeleireistä oli Texasin Crystal Cityn niin sanottu panttivankileiri (The Kidnap Camp), jonka satoja vankeja – osa Yhdysvalloissa syntyneitä – vaihdettiin sodan aikana Japanin ja Saksan vangitsemiin amerikkalaisiin sotilaisiin, diplomaatteihin, lääkäreihin, lähetyssaarnaajiin ja bisnesmiehiin.
Myöskään muiden liittoutuneiden ja Neuvostoliiton perustamia siviiliväestön internointi- ja pakkotyöleirejä ei ole kutsuttu toisen maailmansodan jälkeen keskitysleireiksi. Sen sijaan keskitysleiri-käsite on vakiintunut eri kielissä Saksan ja sen liittolaisten leirien nimitykseksi, mikä on antanut sille kansanmurhan valmisteluun ja toteuttamiseen viittaavan merkityksen.
Kuvaava esimerkki käsitehistoriallisesta muutoksesta on sekin, että jatkosodan jälkeen Suomen vihollismaiden Saksan ja Unkarin kansalaisille perustamia leirejä kutsutaan internointileireiksi eikä siirto- tai keskitysleireiksi. Siitäkin huolimatta, että leireille koottuja ihmisiä siirrettiin myöhemmin Suomesta ulkomaille, pääosin Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle Saksaan.
Keskitysleirejä pystyttivät sodan häviäjät
Vaikuttaa siltä, että keskitysleiri on toisen maailmansodan kontekstissa varattu akselivalloille ja niiden kanssasotijoille ja internointileiri sodan voittajille. Ei siis ole ihme, että Putinin Venäjä pyrkii tehostamaan tutkintansa painoarvoa käyttämällä ”suomalaiset keskitysleirit” -käsitettä.
Myös kotimaisessa keskustelussa internointileiri on yhdistetty sodan voittajien ja puolta ajoissa vaihtaneiden toimiin ja vastaavasti keskitysleiri sodan häviäjien politiikkaan. Osittain tämä on ymmärrettävissä retorisena keinona, sillä 1990-luvun uuspatrioottisen historiantulkinnan jälkimainingeissa tutkijatkin halusivat kiinnittää painokkaammin huomiota Suomen toimintaan miehittäjänä.
Mutta miksi natsi-Saksan hirmutekoihin kiinnittynyt sana kuvaisi paremmin suomalaisten tarkoitusperiä kuin eristysleiri tai internointileiri? Internointileiri ei käsitteenä häivytä sitä, että myös suomalaiset kohtelivat vangittuja siviilejä välinpitämättömästi ja epäoikeudenmukaisesti, joskus jopa julmasti. Ja jos nimityksellä halutaan korostaa ihmisten kokoamista leireihin myöhempää pakkosiirtoa varten, niin miksi ei voisi puhua siviiliväestön kokoamisleireistä? Itä-Karjalan siviilivankileirien toimintaa tutkinut Liisa Vuonokari-Bornström toteaa blogissaan, että ”Sodan loppuvaiheessa käyttöön otettu nimi siirtoleiri kuvaa hyvin niiden tarkoitusta.”
Nimitykset osa Venäjän historiapolitiikkaa
Mitään tutkimuksellista tarvetta keskitysleiri-käsitteen käyttöön ei Suomessa ole. Käsitettä voidaan Suomea koskevassa keskustelussa hyvällä syyllä pitää politisoituneena, jopa historian poliittisena käyttönä, kuten Putinin hallinnon lausunnoista nähdään. Niin kauan, kun keskustellaan suomalaisista keskitysleireistä, Venäjällä on helppoa rakentaa retorisia siltoja heikolla pohjalla oleviin syytöksiin kansanmurhasta, kaasukammioista ja vankien elävältä hautaamisesta, joita Venäjällä nyt viljellään.
Suomen valtio on tutkinut ja tuominnut neuvostovankien, niin sotilaiden kuin siviilienkin surmaamiseen ja pahoinpitelyyn leireillä syyllistyneitä jo heti sodan jälkeen, mistä Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva muistutti taannoin artikkelissaan (HS 28.4.2020). Hän myös toisti, että sen paremmin liittoutuneiden valvontakomissio, Neuvostoliitto kuin myöhemmät historiantutkijatkaan eivät ole löytäneet viitteitä organisoiduista joukkomurhista tai kansanmurhasta. Kaasukammioista puhumattakaan.
Putinin hallinnon historiapoliittiset operaatiot, kuten Venäjän-Karjalan Sandarmohiin joukkohautojen uudelleentulkinta, ovat osa kamppailua toisen maailmansodan perinnöstä, muistamisesta ja kunniasta Venäjän ja sen läntisten naapureiden kesken. Kaikki tämä on myös kytköksissä Krimin anastukseen, sotatoimiin Itä-Ukrainassa ja Euroopan Unionin Venäjään kohdistamiin talouspakotteisiin. Sodanaikaiset vankileirit on kaivettu esiin sellaisesta komerosta, johon Venäjälläkään ei ole vuosikymmeniin haluttu kurkistaa. On mahdollista, että sen uumenista löytyy myös kysymys Suomen roolista Leningradin piirityksessä jatkosodan aikana.
Kirjoittaja on Yleisen historian dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopistossa sekä Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -yhdistyksen hallituksen jäsen.
