Englannissa ja Yhdysvalloissa on päässyt kirjalliseen kuuluisuuteen Hilary Mantelin teos Englannin kuninkaan Henrik VIII:n ( 1491 – 1547 ) neuvonantajasta Thomas Cromwellista ( 1485 – 1540 ), joka oli monet vuodet Henrikin neuvonantaja eli nykyisin sanottaisiin asiantuntija, mutta tuli myöhemmin mestatuksi ottaessaan etäisyyttä joihinkin Henrikin toimiin, myös kuninkaan vaimonvalintaan, jonka perimmäinen motiivi oli miespuolisen perillisen saaminen. Vaimojen kohtalot ovatkin leimanneet Henrikin hallitusaikojen historiankirjoitusta siinä määrin, että eräät keskeiset yhteiskunnalliset muutokset tuona aikana ovat jääneet vähemmälle huomiolle varsinkin kansan tai niin kuin nykyisin sanottaisiin suuren yleisön keskuudessa.
Henrik tarvitsi avioeron ja paavi oli ongelma. Martti Luther ( 1483 – 1546 ) oli aloittanut uskonpuhdistuksen, jonka aluevalloitukset houkuttivat eräitä hallitsijoita katkaisemaan suhteensa paaviin ja roomalaiskatoliseen kirkkoon. Kirkon varallisuus voitaisiin ottaa kuninkaan huostaan ja piispojen valta voitaisiin myös mitätöidä uskonnon vallan ottamiselta paavilta pois kuninkaan omiin käsiin. Näin siis lyhyesti motiivit Henrikin ajan uudistuksiin. Englannissa tuhottiin myös luostarilaitos ja niin kuin Mantel kirjoittaa, niin tämä ei tapahtunut käden käänteessä, vaan oli pitkäaikainen prosessi. Prosessin päässä oli Englannin oma kirkko, jonka päänä oli kuningas. Uskonpuhdistus toi myös kansan kielen kirkonmenoihin. Tästä alkoi myös englannin kielen nouseminen ensin kirjakieleksi ja sitten paljon myöhemmin kansainväliseksi kieleksi. Merkittävä vaikutus yhteiskuntaan oli papiston selibaatin poistaminen. Papit voivat nyt olla laillisesti naimisissa ja näin syntyivät useissa protestanttisissa maissa yhteiskunnallisesti vaikuttavat pappissuvut. Alullaan oli kansallisvaltion synty.
Samaan aikaan myös Ruotsissa valta vaihtui. Tanskan johtama, pohjoismaat kattava Kalmarin unioni, jonka perimmäinen tarkoitus oli Hansa-kaupunkien ja -liiton vastustaminen, oli kääntynyt Kristian II:n aikana taakaksi Ruotsille. Valtionhoitaja Sten Sture nuorempi velkaantui vastustaessaan Kristianin politiikkaa ja hän pani viralta arkkipiispan ja maksoi velkojaan kirkon varallisuudella. Kristian II antoi armahduksen Sten Sturen kannattajille, kun asiasta päästiin sopimukseen. Kristian kuitenkin petti lupauksensa, ja seurauksena oli Kristianin kruunajaisjuhlassa Tukholman verilöylyn nimellä kulkeva monien Ruotsin valta-aatelin päämiesten mestaaminen. Mukana oli Kustaa Eerikinpoika-nimisen nuorukaisen isä. Kustaa Eerikinpojasta ( 1496 – 1560 ) tuli Kristiania vastaan nousseen kapinaliikkeen johtaja, sitten vuonna 1521 Ruotsin valtionhoitaja ja vuosina 1523 – 1560 Ruotsin kuningas.
Kustaa Vaasa kuninkaana vastusti Kristiania turvautumalla Hansa-kaupunki Lyypekin apuun. Monien vaiheiden kautta Ruotsi vapautui Tanskan ikeestä, mutta joutui velkakierteeseen Lyypekille. Kustaa osasi kansainvälisen valtapolitiikan ja kohta Lyypek joutui myöntymään siihen, että Kustaa ei enää ollut, varsinkaan ulkomaankaupassa, riippuvainen tästä mahtavasta Hansa-kaupungista. Osan veloista Kustaa maksoi kuitenkin ottamalla rahat kirkon omaisuutta konfiskoimalla. Uskonpuhdistus, jonka tarkoituksena oli ottaa huomattava osa kirkon omaisuutta kruunulle ja murskata piispojen valta, alkoi Västeråsin valtiopäiviltä 1527. Kustaa Vaasa nimitti vuonna 1531 Martti Lutherin opissa käyneen pappismiehen Laurentius Petrin ( 1499 – 1573 ) Ruotsin arkkipiispaksi katkaisten näin Ruotsin kirkon suhteen paavin johtamaan Rooman kirkkoon. Neuvonantajakseen hän otti Laurentiuksen vanhemman veljen Olaus Petrin ( 1493 – 1552 ), josta tuli Ruotsin uskonpuhdistaja ja raamatunkääntäjä ruotsin kielelle. Kustaa Vaasan alettua konfiskoida kirkon omaisuutta ja kukistettua piispojen kapinayritykset Olaus Petri alkoi kritisoida kuningasta. Kuten Thomas Cromwell Englannissa, niin Olaus Petri tuomittiin kuolemaan kuninkaan vallan vastustamisesta. Kustaa tyytyi kuitenkin armahtamaan Olaus Petrin, kun Tukholman kaupunki suostui maksamaan armahduksen ehtona olleen valtaisan rahasumman. Sekä Cromwell että Petri olivat kirkonmiehiä ja omapäisiä ajattelijoita ja toimeenpanijoita, arvokkaita asiantuntijoita, joiden sukset kuitenkin menivät ristiin hallitsijan etujen kanssa kirkon omaisuuden kohtalosta.
Kun Ruotsissa alettiin rakentaa kansankotia, niin Ruotsin historiankirjoituksesta hävisivät kuninkaat moniksi vuosikymmeniksi. Ainoan poikkeuksen teki Kustaa Vaasa. Hän oli modernin kansallisvaltion alullepanija ja suosi kirkkopolitiikassaan ruotsin kielen syntyä kirjakieleksi. 1900-luvun historiankirjoitus käytti hänestä nimitystä maanisä. Samaa titteliä käytettiin myös pääministereistä Per-Albin Hansson ja Tage Erlander. Tästä seurauksena vasta 1990-luvulla on Ruotsin historiankirjoituksessa voitu käsitellä Kustaa Vaasaa sillä tarkkuudella sekä hyvät että huonot puolet huomioon ottaen, jonka tämä Ruotsin historian yksi merkittävimpiä henkilöitä ansaitsee. Kustaa oli varsin äkkipikainen ja aika julmakin vastustajiaan kohtaan. Toisaalta, jos verrataan häntä aikalaisiinsa, esim. Henrik VIII:een, niin hänen imagonsa paranee huomattavasti.
Kustaa Vaasa on niitä Ruotsin monarkkeja, joka vietti sotaretkillään ja matkoillaan paljonkin aikaa Suomessa. Hän voimisti Pohjois-Savon asutuspolitiikkaa tarkoituksella saada uusia veronmaksajia. Kustaa oli perustanut voutisysteemin, jonka avulla verottaja eli kruunu pysyi ajan tasalla väestön kulloisesta veronmaksukyvystä. Ruotsin asutuspolitiikka Karjalassa oli aiheuttanut jo kriisin Venäjän kanssa 1470-luvulla. Ruotsalaiset olivat rakentaneet Olavinlinnan Pähkinäsaaressa sovitun rajan Venäjän puolelle ja toisaalta Pähkinäsaaren rauhan asiakirja kielsi linnojen rakentamisen Karjalaan. Lisäksi ruotsalaisia vastaan ei nyt ollut Novgorodin kaupunki vaan Moskovan ympärille kertynyt valtakunta, joka halusi näyttää voimaansa. Olavinlinna oli rakennettukin juuri Karjalassa vaikuttaneen Moskovan uuden aktiviteetin vastapainoksi. Myös Kustaa Vaasa joutui tämän kiistan keskelle. Suomen historiassa Kustaa Vaasa näyttäytyy myös siksi, että hän perusti Helsingin kaupungin vuonna 1550 vastapainoksi Tallinnan kaupalliselle voimalle.
Kustaa soti vuosina 1555-1557 Venäjän kanssa. Sodan syynä olivat rajariidat. Kustaa lähetti Moskovaan valtuuskunnan, jossa valtakunnan itäistä puoliskoa eli Suomea edusti Mikael Agricola. Hän oli myös Martti Lutherin uskonpuhdistuksen kannattaja. Agricola oli Kustaan neuvonantaja paitsi Suomen kirkollisissa asioissa, niin myös suomen kielen ja sillä julkaistavien teosten tekijä eli Suomen kirjakielen ensimmäinen käyttäjä ja siten sen luoja. Agricola nimitettiin Turun piispaksi vuonna 1554 sen jälkeen, kun Kustaa oli saanut aikaiseksi sellaiset järjestelyt, että piispojen valtaa tehokkaasti vähennettäisiin. Tässä mielessä Suomen alue jaettiin kahtia Turun ja Viipurin hiippakuntiin.
Vuoden 1557 rauhan valtuuskunta paluumatkalla joutui pysähtymään Novgorodissa. Iivana IV Julma, Venäjän tsaari, katsoi, että Kustaa oli nousukas ja vallan anastaja eikä ollut hänen veroisensa hallitsija. Täten Venäjän puolelta rauhan asiakirjan allekirjoittaisi Iivanan sijasta Novgorodin käskynhaltija. Matka oli rasittava ja se kävi Mikael Agricolan fysiikalle liian raskaaksi. Paluumatkalla Kuolemanjärvellä Agricola menehtyi ja hänet haudattiin Viipuriin.
Novgorodin matkan seuraus oli sitten se, että Kustaa Vaasa nimitti Suomen herttuakunnaksi ja poikansa Juhanan Suomen herttuaksi. Kustaa ei enää halunnut allekirjoittaa mitään asiakirjoja Novgorodin käskynhaltijan kanssa, vaan tulevaisuudessa Suomen herttua ja Novgorodin käskynhaltija olisivat allekirjoittajat, mikäli Venäjän tsaarit eivät hyväksyisi Ruotsin kuninkaita allekirjoittajiksi. Sama taisi olla syy, kun Juhana III kuninkaana antoi Suomelle suuriruhtinaskunnan arvon.
Mikael Agricola kuoli siis työnsä äärellä diplomaattitehtävissä eikä siten joutunut saman kohtelun alle kuin Cromwell ja Petri. Agricolakin oli kuitenkin itsenäinen ajattelija ja toimija ja vaikka hän tukikin kuningasta uskonpuhdistuksessa, niin kyllä hänelläkin oli epäilyksiä Kustaan kovista otteista kirkon miehiin ja omaisuuteen. Näitä kaikkia kolmea neuvonantajaa ja asiantuntijaa leimasi omaehtoinen ajattelu ja sen he toivat rohkeasti esille.
Tätä kirjoittaessa koko maailma on korona-viruksen aiheuttaman epidemian kohteena. Kansainvälinen kauppa on kärsinyt ja liikenne on pysähtynyt kuin seinään. Suurvallat ottavat mittaa toisistaan siitä, kuka on numero yksi globaalissa taloudessa. Kauppasodat sekä kaupalliset että henkilökohtaiset pakotteet risteilevät valtioiden välisissä suhteissa siinä määrin, että globaali talouskehitys on jo vaikeuksissa. Euroopassa on haaveiltu yhtenäisestä ja vahvasta Euroopan unionista, joka poistaisi kansallisvaltioiden rajat ja vähitellen hallitsisi myös kansallisvaltioiden budjetteja. Seurauksena on unionin osittainen hajoaminen Englannin lähtiessä omille teilleen. Unionin arvomaailmasta käydään henkien taistelua ja EU:n jäsenvaltiot ovat tukkanuottasilla keskenään. Ilmaston lämpenemisen vuoksi sään ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet ja siihenkään ei löydy kovin yhtenäistä globaali-tason politiikkaa.
Yhdysvallat ja Kiina ovat näyttämön päävaltiot. Kiinalla on strategisena kumppanina Venäjä. Yhdysvallat ajaa nyt America-first-politiikkaa, joka on rapauttanut lännen atlantista koheesiota, siinä määrin, että eurooppalaiset valtiot ovat joutuneet miettimään uudestaan suhdettaan Yhdysvaltoihin. Toisaalta Yhdysvallat patoaa Kiinan ja Venäjän yhteisvaikutusta lisäämällä omaa voimaansa arktisilla alueilla ja Euroopan unionin itäisillä rajoilla tarkoituksella luoda tehokas vaikutusmahdollisuus Euroopan unionin ja Venäjän suhteisiin.
Korona-virus on osoittanut, että kansallisvaltiolla on edelleen kansan hyvinvoinnista raskain vastuu. Aikanaan Ruotsissa aliarvostettiin kansallisia symboleja. Uusnatsit ottivat omikseen Ruotsin lipun, kansallispäivän ja Kaarle XII patsaan. Ruotsi heräsi ajoissa. Nyt kansallispäivänä 6.6. kuningas jakaa Ruotsin lipun eräille valikoiduille kansalaisjärjestöille. Kansallispäivä ei ole vapaapäivä, mutta sen arvostusta on nostettu. Jopa Kaarle XII on saanut olla rauhassa Kungsträdgårdenin kulmauksessaan.
Euroopan unionissa jäsenvaltioiden kansallisten etujen korostaminen annettiin ns. populistisille puolueille. Niiden suosio on siitä johtuen ollut hämmästyttävä. Nyt kun jäsenvaltioiden hallitukset ovat joutuneet korona-epidemian vuoksi tekemään kansakuntia ravistuttavia päätöksiä kansallisella pohjalla, niin hallitusten arvostus on nousussa koko EU-alueella. Euroopan unionilla on sen jäsenvaltioille merkittävä vakauttava rooli, jota pitää arvostaa. Unioni ei kuitenkaan ole mikään tuulentupa, josta jokainen saisi vain hyvää. Sen jäsenyys tarkoittaa vastuuta siitä, että unionin paikka suhteessa kansallisvaltioon kyetään määrittämään realistisesti.
Poliitikkojen tehtävä tänä aikana ei ole helppo. Asiantuntijat ja neuvonantajat ovat ratkaisevia, kun tehdään kansan terveystilanteen ja turvallisuuden kannalta riskialttiita päätöksiä. Ja kuitenkin asiantuntemus, joka ei ole koskaan aukoton, ei loppupeleissä saa olla poliittisen päätöksen ainoa kriteeri. Asiantuntijat ovat sitä omilla aloillaan ei kokonaisvaltaisesti. Siksi kokonaisvaltaisen näkemyksen ja lopullisen päätöksen täytyy tulla politiikan puolelta. Terveysviranomaiset ja sotilaat ovat niitä asiantuntijoita, joita on kuunneltava, mutta kumpikaan ryhmä ei voi yksittäisillä päätöksillä aiheuttaa merkittäviä seuraamuksia kansakunnan hyvinvointiin tai kansainväliseen asemaan. Nykyään asiantuntijat eivät joudu tuomiolle, mutta eivät myöskään voi kantaa sellaista vastuuta, joka lankeaa ennemmin tai myöhemmin poliitikkojen päälle.
Heikki Talvitie
Espoo 18.5.2020
Kirjoittaja toimi Historioitsijat ilman rajoja Suomessa ry:n hallituksessa vuosina 2015-2019