Me allekirjoittaneet Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen hallituksen jäsenet olemme seuranneet maailmalla erilaisia tasavuosijuhlia ja juhlien yhteydessä käytyä keskustelua historian tapahtumista ja niiden muistamisesta. Erityisesti sisällissodat kirvoittavat kiivaita näkemyksiä. On tyypillistä, että joidenkin mielestä asioita on pengottu jo riittämiin, mutta toisten mielestä valtiovallalla tai muilla tapahtumista vastuullisilla on yhä jotakin salattavaa. Edes aika ei lopeta keskustelua eikä tarvetta keskustelulle. Kun Ranskan vallankumouksesta tuli kuluneeksi kaksisataa vuotta, teema ja erilaiset näkemykset olivat paljonkin esillä.
Me suomalaiset olemme tänä vuonna käsitelleet oman sisällissotamme satavuotismuistoa hyvin monin tavoin. Toukokuussa 2018 – sodan päättymisen satavuotispäivän ympärillä – julkinen muistaminen on ollut varsin näkyvää. Historiakeskustelun tasoja on ollut ainakin kolme: kevään 1918 tapahtumien tutkimus, tapahtumien muistamisen tavat ja sisällöt sekä historiallisen tiedon, muistojen ja kertomusten käyttö.
Historian kipukohtien tutkimuksessa ollaan paitsi menetelmällisten kysymysten, myös ja ennen muuta historian etiikan äärellä. Emeritusprofessori Jorma Kalelan (Making History. Palgrave Macmillan, 2012) mukaan historioitsijalla on eettisiä velvoitteita kolmelle taholle: yleisö odottaa saavansa totuudenmukaista historiaa, menneisyyden ihmiset ansaitsevat tulla reilusti kohdelluiksi ja tutkijat ansaitsevat, että heidän tutkimustuloksensa otetaan huomioon. Hyvään tieteelliseen käytäntöön kuuluu antaa tunnustus työstä sille, jolle se kuuluu. Tutkimuksen lähtökohtia ja menetelmiä koskevat näkemyserot eivät oikeuta tutkijoita mitätöimään kanssatutkijoiden työtä. Myös näkemyserot itsessään ovat usein tiedon tarkentumisen ja kasvun tae.
Menneisyyden ihmisen kokemuksista ja tapahtumien muistamisesta kertovan lähdeaineiston – muistitiedon – käyttämisessä historiantutkimuksen eettiset kysymykset ovat keskiössä. Historioitsija ei tavoittele yhtä aukotonta totuutta, vaan eräänlaista prismaa, jossa lähdeaineistoihin kohdistettu kysymysten valo tuottaa eri tavoin suodattunutta tietoa erilaisten ihmisryhmien ja henkilöiden koetusta historiasta. Historian etiikan toinen keskeinen sääntö onkin, että menneisyyden toimijoista ei pidä esittää epäilyksiä kuulematta eri osapuolia. Audiatur et altera pars on historiankirjoittajan kultainen sääntö, joka suojelee niin menneisyyden ihmistä epäreilulta kohtelulta kuin historiantutkijan oikeutta nostaa kuuluville erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja tapahtumista. Kaikkien osapuolten kuulemisessa olennaista on varmentaa myös se, mihin käytetty lähdeaineisto voi antaa vastauksen ja mihin sen todistusvoima ei riitä.
Kirjoitetun historian ja kollektiivisen muistamisen keskinäinen suhde – saati henkilöiden yksittäisten muistojen suhde historiankirjoitukseen – on puhuttanut tutkijoita jo pitkään ja keskustelu nostaa usein esiin myös poliittisia näkemyksiä. Koettu todellisuus on jo lähtökohtaisesti loputtoman monimuotoinen ja tutkija tekee aina valintoja sen suhteen, ketkä kokemuksistaan ja näkemyksistään pääsevät kertomaan. Siten yksittäiset, tapahtumien jälkeen kirjoitetut muistot ja pitkän ajan kuluttua haastatteluissa tavoitetut muistot eivät vastaa sellaisenaan luotettavasti kysymykseen, ”mitä tapahtui”. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö muistot ole tärkeitä sekä muistelijalle itselleen että myös tutkimukselle. Olennaista on kuitenkin ymmärtää se, että yksittäinen muisto, tai edes joukko sellaisia, ei ole koskaan koko totuus.
Suomalaisittain tuoreimmassa keskustelussa sosiologi Marjo Liukkonen on joutunut teoksensa Hennalan naismurhat 1918 (Vastapaino 2018) hankauksiin historiatieteen eettisten ja metodologisten sääntöjen kanssa. Hän käyttää aineistonaan muistelukerrontaa tavalla, johon tiedeyhteisö on puuttunut useiden aihetta aiemmin tutkineiden historiantutkijoiden kannanotoissa. Historiantutkijat ovat muun muassa huomauttaneet Liukkoselle siitä, että hän on käyttänyt väitteidensä todistamisessa muistitietoa tavalla, jossa ei ole otettu huomioon niitä vaatimuksia, joita historiantutkijat asettavat yksittäisten lähteiden todistusvoimalle. Lisäksi väittelijää on kritisoitu aikaisemman aihetta koskevan tutkimuksen ja tutkijoiden sivuuttamisesta ja aliarvioimisesta. Liukkosen julkaistua teosta ja keväällä 2018 tarkastettua väitöskirjaa koskevassa keskustelussa on noussut esiin laajempi kysymys, voiko toisenkaan tieteenalan – tässä tapauksessa sosiologian – tutkija sivuuttaa historiantutkimuksen ja muistitietotutkimuksen eettiset ja metodologiset vaatimukset silloin, kun tutkija esittää väitteitä yksittäisten henkilöiden tai ihmisryhmien teoista ja niiden motiiveista.
Vaikka sisällissotaa on tutkittu monesta eri näkökulmasta, ja vaikka Suomen valtio on rahoittanut tutkimusta erilaisissa projekteissa, tutkijat löytävät jatkuvasti uusia tulokulmia kevään 1918 tapahtumiin. Se, että Lahden ja Hennalan murhia tutkitaan uhreiksi joutuneiden naisten näkökulmasta, on tarpeellinen lisäys ymmärrykseemme vuoden 1918 tapahtumista. Tutkimuksen luotettavuutta ja eettisyyttä koskeva kriittinen keskustelu on silti sekin oikeutettua kestävän historiantutkimuksen puolustusta. Keskustelu on myös äänen antamista erilaisille näkökulmille: sekä Lahdessa ja Hennalassa keväällä 1918 olleille ihmisille että heidän kohtaloaan viime vuosikymmenien aikana jo tutkineille.
Suomessa kipeääkin menneisyyttä koskeva julkinen keskustelu ja eri näkökulmiin perustuvien kannanottojen esittäminen on vapaata. Kilpailevia näkemyksiä ei tule vaientaa, saati estää niistä käytävää keskustelua. Yleisvaikutelmamme vuoden 2018 keväästä on, että kaiken kaikkiaan sisällissodan muistovuotta on käytetty varsin mallikkaasti antamalla tilaa erilaisille tulkinnoille ja nostamalla esiin myös aiemmin vähälle huomiolle jääneitä tapahtumia. Valtioneuvoston kanslian asettaman Muistovuosi 1918 -hankkeen keräämä julkisten tilaisuuksien lista näyttää muistamisen näkökulmien määrän ja kirjon.
Historian käytön tasapuolisuuden ja reiluuden varmistamiseksi Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys on muun muassa käynnistänyt keskustelun siitä, miten muistovuosi on onnistunut antamaan äänen menneisyyden erilaisten kokemusten ja muistojen kantajille ja millaista uutta tietoa muistovuosi tuottanut lähihistoriamme traagisimmasta vaiheesta.
Sirkka Ahonen, Pertti Grönholm, Suvi Kansikas, Satu Lidman ja Heino Nyyssönen
22.5.2018
Vuonna 2016 perustettu kansainvälinen Historians without Borders -verkosto (HWB) ja sen sihteeristönä toimiva Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -yhdistys (HIRS) pyrkivät toiminnallaan syventämään yleistä ymmärrystä historiasta, etenkin historiallisen tiedon luonteesta ja merkityksestä yhteiskunnassa. Samalla ne pyrkivät edistämään vapaata ja avointa pääsyä arkistoihin ja historiallisten aineistojen äärelle sekä tukemaan historianopetusta kouluissa. Sekä kansainvälisessä HWB-verkostossa että HIRS-yhdistyksessä on mukana historiantutkimuksen ammattilaisia sekä muita toimijoita, jotka työnsä puolesta ovat kiinnostuneet historiallisen tiedon käyttöön liittyvistä kysymyksistä niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla.
