Syyskuussa 2017 järjestimme ukrainalais-venäläisen historiadialogin yhdessä Saksan historiallisen instituutin (DHI) Moskovan-yksikön kanssa. Seminaari kokosi Helsinkiin osallistujia Venäjältä, Ukrainasta, Saksasta kuin Suomesta. Seminaarin tarkoituksena oli tuoda historioitsijoita yhteen keskustelemaan Ukrainan ja Venäjän yhteisestä ja rinnakkaisesta historiasta sekä historioitsijoiden roolista jäätyneessä konfliktissa. Lisäksi seminaarilla haluttiin rakentaa alustaa historioitsijoiden väliselle syvemmälle yhteistyölle yli rajojen.
Seminaarin aiheiden herkän luonteen vuoksi osallistujamäärä haluttiin pitää pienenä. Kaiken kaikkiaan tapahtumaan osallistui noin 40 henkilöä. Kutsujen yhteydessä HWB pyysi ehdotuksia seminaarin aiheisiin ja lopulliset osallistujat valikoituivat toimitettujen ehdotusten perusteella.
Seminaari-istuntojen kantavaksi teemaksi nousi historian ja historioitsijoiden rooli yhteiskunnassa ja konflikteissa.
Historia on yhteiskunnallisena tutkimusalana houkutteleva väline poliitikoille, ja on siksi aina vaarassa joutua valtiollisen manipuloinnin tai ohjailun kohteeksi. Tämä tekee historioitsijoiden roolista paitsi vaikean, myös hyvin tärkeän. Seminaarissa nousi esille ajatus historian ja historiapolitiikan käsitteiden täydellisestä erottamisesta niin, että ensimmäinen näistä kuuluisi vain ammattihistorioitsijoille. Enemmistö oli kuitenkin sitä mieltä, etteivät historioitsijat voi eristäytyä omaan kuplaansa, sillä heidät vedetään joka tapauksessa poliittisesti motivoituneisiin keskusteluihin ja tiloihin. Historioitsijat eivät voi luovuttaa julkista historiakeskustelua asiantuntijoiden ja ammattilaisten sijaan muille tahoille.
Keynote-luentojen ja esitysten sijaan kaksipäiväinen seminaari pyrki vapaaseen keskusteluun ja ajatusten vaihtoon, ja pyysimme etukäteen osallistujia välttämään pitkiä alustuksia. Siinä missä yleisistunnot tarjosivat mahdollisuuden käydä laajempaa keskustelua historiallisista kysymyksistä ja rakentaa luottamusta ja ymmärrystä osallistujien välille, pureutuivat pienemmät työryhmät tarkemmin erilaisiin kipupisteisiin Ukrainan ja Venäjän historiakysymyksissä. Työryhmät käsittelivät monikansallisen Venäjän muodostumisprosessia, Ukrainan ja Venäjän suhteiden historiankirjoitusta, maiden välisiä historiallisia kohtaamisia sekä niin sanottuja muistikiistoja.
Ensimmäinen yleisistunto avasi seminaarin Helsingin yliopiston valtiotieteellisellä tiedekunnalla, jonne osallistujat kokoontuivat keskustelemaan dialogiprosessin tavoitteista ja päämääristä. Suvi Kansikas (HWB) johti keskustelua seminaarin työskentelymuodoista ja tarkoituksesta työryhmien puheenjohtajien Ira Jänis-Isokankaan (Helsingin yliopisto), Timo Vihavaisen (Helsingin yliopisto), Nikolaus Katzerin (DHI) ja Sandra Dahlken (DHI) kanssa. Tämän jälkeen jaoimme osallistujat noin kymmenen hengen työryhmiin, joille olimme varanneet useamman tunnin aikaa syvemmän keskustelun mahdollistamiseksi.
Työryhmissä nousi esille useita yleisiä huomioita. Esimerkiksi käsitteet historian käyttö, väärinkäyttö ja hyväksikäyttö herättivät paljon keskustelua. Osa osallistujista kyseenalaisti koko väärinkäytön ja hyväksikäytön konseptien mahdollisuuden, sillä se vaatisi historian hahmottamista objektiivisena tietona. Osa taas koki, että ilmiö on niin laajalle levinnyt ja yleinen, ettei siitä edes voi keskustella yhden seminaarin puitteissa. Myös käsite ”kansallinen historia”, sekä historioitsijoiden kansallisuus nostivat eriäviä mielipiteitä. Osa keskustelijoista halusi asettaa historioitsijat ylikansalliseen raamiin ja peräänkuulutti globaalia näkökulmaa historiantutkimukseen, sillä kansalliset historiat luovat helposti vastakkainasetteluja.
Pienryhmäkeskusteluissa pohdittiin myös sitä, miten historioitsijan oma kansallisuus ja kotimaa vaikuttavat tutkimukseen ja tulkintoihin. Osa osallistujista kritisoi ajatusta siitä, että historioitsijan taustalla olisi vaikutusta tämän työhön ja argumentoi, että hyvä historioitsija pystyy tutkimaan aihetta kuin aihetta objektiivisesti. Enemmistö seminaarin osallistujista oli kuitenkin sitä mieltä, että kansallisuus vaikuttaa väistämättä historioitsijan tulkintoihin. Historioitsijat eivät toimi yhteiskunnan ulkopuolella, vaan ovat väistämättä osa sitä ja sen tuottamia näkökulmia ja ennakko-oletuksia. Tämä ei ole välttämättä ongelmallista, mikäli historioitsija tunnustaa asian ja ottaa sen työskennellessään huomioon. Tällainen lähtökohta mahdollistaa dialogin käymisen vastapuolen kanssa, sillä se tunnistaa syyt tulkintojen erilaisuuksien takana.
Dialogia ja debattia pidettiin puolestaan tieteellisen kehityksen ehtona. Debatti ei aina tarkoita konfliktia, eivätkä keskustelut aina johda ratkaisuihin. Tätä ei kuitenkaan pidetty ongelmallisena, vaan päinvastoin moni peräänkuulutti keskustelujen tarkastelua itseisarvona.
Venäjän ja Ukrainana yhteiseen ja rinnakkaiseen historiaan keskittyvässä seminaarissa oli luonnollista, että kysymys valtiosta ja sen roolista historiantulkinnoissa ja historioitsijoiden työssä nousi vahvasti esille. Molemmissa maissa poliitikot ja yhteiskunnalliset johtohahmot ovat käyttäneet voimakkaasti historiaa politiikan välineenä. Historia on aina tulkintaa, ja menneisyyden uudelleenkirjoittaminen on näin ollen oleellinen osa tieteen kehittämistä. Tämä edellyttää kuitenkin tiukkojen tieteellisten kriteerien noudattamista, mikä ei aina toteudu. Kyse ei ole silloinkaan välttämättä tietoisesta valehtelusta, mutta on hyvä kiinnittää huomiota siihen millaista historiantutkimusta yhteiskunnissa tuetaan, millaiset historiantulkinnat nousevat – tai nostetaan – julkisuuteen ja ketkä saavat auktoriteetin aseman julkisessa keskustelussa.
Ukrainassa historioitsijat kokevat historiatiedon ensisijaiseksi kuluttajaksi valtion, mikä vaikuttaa tutkimuskohteiden valintaan. Venäjällä taas historioitsijoille annetaan – ainakin näennäisesti – työrauha, mutta heillä ei ole julkista kanavaa tutkimuksensa esittelyyn. Historiapolitiikkaa toteutetaan marginalisoimalla ammattihistorioitsijat, samalla kun julkinen tila luovutetaan amatöörihistorioitsijoille, jotka pyrkivät pahimmillaan historian tietoiseen vääristelyyn. Seminaarissamme nousikin mielenkiintoisesti esille se, että venäläisiä ja ukrainalaisia historioitsijoita yhdistää ongelmallinen suhde valtioon. Vaikka Venäjän ja Ukrainan valtioiden maantieteelliset rajat vaikuttivat molemmin puolin näkökulmiin eri kysymyksistä keskusteltaessa, löytyi ymmärrystä toista osapuolta kohtaan juuri ammatillisiin asioihin liittyen.
Seminaari huipentui toisen päivän työskentelyn jälkeen Kansallisarkistolla pidettyyn julkiseen paneelikeskusteluun, johon osallistui 130 henkilön yleisö. Panelisteina toimivat Aleksei Miller (Pietarin eurooppalainen yliopisto), Georgiy Kasianov (Kiovan Mohyla-akatemia), Suvi Kansikas (HWB) ja Nikolaus Katzer (DHI). Paneelin moderaattorina toimi Sari Autio-Sarasmo (Helsingin yliopisto). Panelistit avasivat ensin seminaarin sisältöä yleisölle omissa alustuksissaan. Tilaisuuden varsinainen tarkoitus oli keskustelu yleisön kanssa, joka osoittautui antoisaksi puolin ja toisin. Mielenkiintoiset yleisökysymykset johdattivat panelisteja keskustelemaan niin historian oppikirjoista ja opetussuunnitelmista kuin median, historiallisten rajojen ja historioitsijoiden roolista yhteiskunnassa ja politiikassa. Vilkas keskustelu osallistujien ja yleisön kesken jatkui vielä myöhemmin paneelin jälkeen yhteislounaalla.
Kaiken kaikkiaan osallistujat pitivät seminaaria onnistuneena, ja sille asetetut kunnianhimoiset tavoitteet saatiin pääosin saavutettua. Ukrainalaisten ja venäläisten historioitsijoiden viralliset yhteydet ovat merkittävästi heikentyneet valtioiden välisen konfliktin seurauksena, joten keskusteluyhteyden avaaminen on itsessään merkittävä saavutus.
Seminaarin jälkeen olemme vierailleet sekä Moskovassa että Kiovassa esittelemässä historiadialogiaprojektiamme laajemmalle yleisölle sekä tapaamassa syyskuisen dialogiseminaarin osallistujia. Myös ukrainalaiset ja venäläiset vieraat ovat jatkaneet yhteydenpitoa Helsingin seminaarin jälkeen, mikä luo hyvän pohjan dialogin jatkamiselle ja syventämiselle.
Suunnittelemme seuraavaa historiadialogiseminaaria loppukeväälle 2018. Parhaillaan keräämme ja käsittelemme osallistujien antamaa palautetta kehittääksemme prosessia eteenpäin. Pyrimme myös lisäämään avoimuutta ja inklusiivisuutta projektin suunnittelussa ja haluamme saada mukaan yhä monipuolisemman ja edustavamman joukon historioitsijoita yli rajojen.
Otamme erittäin mielellämme vastaan ajatuksia, mielipiteitä ja ehdotuksia historiadialogin kehittämiseksi. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita, ja ne voi osoittaa koordinaattorillemme Sanna Hentuselle osoitteeseen sanna.hentunen@hwb.fi.
