Yhteiskunnassamme on monia jakoja ja tapoja tarkastella niitä. Suosittuja ovat nyt sukupolvien erotteluun perustuvat jaot. Niistä hyvin selitysvoimainen on sukupolvien erottelu kahteen ryhmään: nousu- ja laskukauden lapsiin.
Nousukaudella aikuistuneilla ajan henki on optimistinen, arvot ovat pehmeitä; he ovat luottavaisia ja vaativia, asettavat odotuksia yhteiskunnalle ja työnantajalle. Laskukauden aikana aikuistuneilla ajan henki on masentava/melankolinen ja arvot kovia; he ovat pakosta pärjääviä ja putoamista pelkääviä, eivätkä luota yhteiskuntaan tai työnantajiin.
Ihmiskunnan historiassa on aina pitempiä ja jyrkempiä, lyhyempiä ja loivempia nousu- ja laskukausia. Oleellista on erottaa isot ja pysyviä muutoksia tuovat pitkät syklit lyhytaikaisimmista vaihteluista. Vain tällä tavoin voi syntyä ymmärrys ympäristöämme ja meitä ihmisinä muokkaavista suurista talouden ja yhteiskunnan kehityskaarista.
Isoja paradigmamuutoksia oli se miten teollinen vallankumous muutti maailmaa ja vapautti väestönkasvun siihen asti sitä hillinneestä syntyvyyden ja kuolleisuuden keskinäissuhteesta. Siitä alkoi myös maailmanlaajuinen siirtyminen sellaiseen keskinäisriippuvuuteen, joka nyt sitoo kaikkia maailman maita yhteen sekä hyvässä että pahassa ja tavalla, josta emme voi enää rimpuilla irti vaikka kuinka mieli tekisi.
Isotkin vuosikymmeniä tai vuosisatojakin kestävät suuret muutokset voivat jäädä niiden keskellä eläviltä huomaamatta, ja niiden merkitys nähdään ja ymmärretään vasta myöhempien sukupolvien aikana. Mutta sama tiedostamisen haasteellisuus koskee vähintään yhtä lailla myös nopeitten muutosten keskellä elämistä.
Me elämme nyt historiatonta aikaa. Tarkoitan sitä, että tieto ja ymmärrys suurista historiallista trendeistä on hektisten muutosten ja uutisvirran keskellä eläville ihmisille katoavaa kansanperinnettä. En siis tarkoita historian nippelitiedon, vuosilukujen tai hallitsijoiden ja muun sellaisen heikkoa tuntemusta – olkoon että olisi hyvä osata asettaa esimerkiksi sellaiset tapahtumat kuin ensimmäinen ja toinen maailmansota suurin piirtein oikein aikajanalle ja kertoa ketkä niihin osallistuivat. Tällaisen tiedon voi katsoa kuuluvan jonkinlaiseen yleissivistykseen, vaikka ylioppilaaksi ja maisteriksikin voi selviytyä ilman, että kukaan tätä kysyisi.
Tätä yleistiedon puutetta en siis tarkoita, vaan sitä miten ihmisiltä puuttuu riittävän selkeä näkemys siitä mistä ja miten olemme tulleet sellaiseen maailmaan ja yhteiskuntaan, jossa nyt elämme. Ilman tätä historiallista perspektiiviä ei pysty ymmärtämään tätä päivää eikä kykene näkemään myöskään tulevaisuuteen eikä ottamaan sitä haltuunsa. Historiaa tuntemattomilla on myös suurempi riski joutua historian ja erilaisten historiallisten myyttien ja historian väärinkäytön vangeiksi.
Historia ei koskaan ole sillä tavoin valmiiksi kirjoitettu etteikö sitä aina tultaisi uudelleen arvioimaan. Siksi historian pitkien syklien tulkintoja tulee lähestyä varovaisesti ja varauksellisesti. Tunnettu on Zhou Enlain vastaus presidentti Nixonille kun hän Kiinassa vuonna 1972 kysyi, mikä on Ranskan vallankumouksen merkitys. “Liian aikaista sanoa”, oli vastaus. Tosin nyttemmin on epäilty, että he olisivatkin tarkoittaneet Pariisin vuoden 1968 ylioppilasvallankumousta…
Informaatioteknologian kehitys on yksi aikamme paradigmamuutokseen vaikuttavista megatrendeistä. Tätä merkittävämpi megatrendi on kuitenkin väestönkasvu maailmassa, joka on yksin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen enemmän kuin kolminkertaistanut silloisen 2,3 miljardin ihmisen määrän nykyiseen 7.3 miljardiin. Tämä on keskeisin syy siihen, että elämme kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa.
Johtopäätös tästä on, ettei meillä voi olla mitään historiallista tietoa tai kokemusta yhtäältä siitä, miten tällaisen väestömäärän asuttamassa kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa tulee ihmisten ja heidän muodostamiensa yhteisöjen, kansakuntien ja valtioiden, keskinäiset suhteet järjestää, eikä toisaalta siitä mitä tällaisen ihmismäärän elättäminen vaikuttaa siihen, miten järjestämme ihmisen suhteen luonnonympäristöön.
Teollisen vallankumouksen alettua on ihminen ottanut käyttöönsä yhä tehokkaampia tapoja ammentaa ympäristöstään luonnonvaroja, muokata niitä mieleisikseen tuotteiksi ja näin tehdessään jättänyt ympäristöönsä yhä kasvavan määrän jätteitä, päästöjä ja myrkkyjä. Tämän kehityksen kestämättömyydestä olemme vasta verrattain myöhään tulleet tietoisiksi, emmekä sen jälkeenkään ole kyenneet vielä lopettamaan sen enempää luonnon monimuotoisuuden kiihtyvää kuihduttamista kuin ihmisperäisen ilmastomuutoksen etenemistä. Nyt meillä saattaa parhaassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.
Se että tunnemme ja tiedämme ekologisen kestävyyden haasteet ei vielä tarkoita sitä, että niihin myös kyettäisiin, tai välttämättä edes haluttaisiin vastata. Se ei ole liioin mahdollista ilman, että pystymme myös toteuttamaan sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä.
Talouden kestävyys ei voi tarkoittaa unelmaa jatkuvasta taloudellisesta kasvusta. Se ei myöskään tarkoita nolla- tai miinuskasvun tavoittelua. Ihmisen tieto-taitojen lisääntymisellä tuskin on rajaa, mutta sen tuottamaa kasvua ei enää tarvitse eikä voi mitata ulos luonnonvarojen lisääntyvänä kulutuksena.
Enemmän huolissaan täytyy olla sosiaalisesta kestävyydestä. Maailmassa tulot ja varallisuus keskittyvät niin, että yksi prosentti ihmisistä omistaa puolet kaikesta maailman varallisuudesta, ja vieläpä niin että 62 maailman rikkainta ihmistä omistaa yhdessä yhtä paljon varallisuutta kuin 3,7 miljardia ihmistä eli köyhin puolisko muista ihmisistä.
Suuret varallisuuserot eivät ole ennenäkemättömiä. Suurimmillaan ne ovat olleet 1900-luvun alussa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sen jälkeen seurasi noin 70 vuotta erojen tasaantumisen kautta, kun molemmat maailmansodat tuhosivat niiden varallisuutta, joilla sitä eniten oli ja kun 30-luvun suuren pulakauden kokemukset vahvistivat tahtoa ja Keynesin opit mahdollisuuksia tietoisin politiikan keinoin toimia tulo- ja varallisuuserojen tasoittamiseksi teollistuneissa maissa. Nyt 70-luvulla tapahtunut käänne näkyy kasvaneina tulo- ja varallisuuseroina, julkisten hyvinvointipalvelujen yksityistämisenä ja heikentämisenä ja markkinalogiikan ulottamisena sellaisille aloille, kuten mm koulutukseen ja yliopistoihin, joissa sitä ei ole aiemmin hyväksytty toimintoja ohjaavana periaatteena.
Tähän ovat johtaneet niin siirtyminen teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan ja uuden informaatioteknologian vaikutus työn järjestämiseen ja sisältöön, globalisaation markkinavapauksia lisäävä talouksien yhdentyminen ja kansallisen politiikan vaikutusalan supistuminen yhtä lailla kuin ideologinen tekijä, eli anglosaksisissa maissa ensimmäiseksi valtaan päässyt uusliberalismi.
Jos historioitsijana yrittää katsoa mikä riittävän pitkällä kaarella kuvattuna on meneillään niin voi sanoa, että tässä on kertomus edistysuskon noususta ja hiipumisesta. Edistysusko, käsitys siitä että historian kulku etenee vääjäämättömästi kohti parempia aikoja alkoi korvata staattisen tai syklisen aikakäsityksen, alkoi nousta ns. uuden ajan alussa ja yhdistyy erityisesti 1700-luvun valistusfilosofian läpimurtoon. Edistysusko ei ollut yhtenäinen aate ja se yhdisti niin Adam Smithin ja Karl Marxin kuin kapitalistin kuin kommunistin uskossa parempaan tulevaisuuteen, vaikka näkemykset siitä mitä tämä parempi tulevaisuus toisi tullessaan saattoivat poiketa hyvin jyrkästi.
Edistysuskon hiipumisella ei ole suoraa yhteyttä siihen, miten maailma on kehittynyt, eikä sitä selitä käsitys että maailma olisi muuttunut huonommaksi tai vaarallisemmaksi – mitä se ei esimerkiksi lapsikuolleisuuden, elinikäodotteen tai nälänhädän todennäköisyyden suhteen ainakaan ole tehnyt – vaan ennen muuta tulevaisuuteen kohdistuvien odotusten epävarmuus.
Edistysuskottomuus on siis sekin moniulotteista. Maailmanlopun povaajia on aina ollut, mutta meidän aikanamme väestöräjähdys, ilmastomuutos ja joukkotuhoaseiden kehitys on antanut mahdollisuuden esittää tälle uskottavampia skenaarioita kuin vain jumalaiseen ilmoitukseen perustuvia. On myös Oswald Spenglerin jo kohta sata vuotta sitten Länsimaiden perikadossa ilmaisemaa kulttuuripessimismiä. Tähän liittyy myös postmodernistinen näkemys suurten kertomusten päättymisestä. Se sijoittuu itse asiassa edistysuskon ja tuhoennusteiden välimaastoon sillä maailmanloppua suurempaa kertomusta ei ole.
Meillä ei voi olla mitään varmaa tietoa siitä meneekö maailma parempaan vai huonompaan suuntaan vai onko se peräti tuhoutumassa. Tällaisessa epävarmuuden maailmassa eläminen ei ole helppoa. Sen ei kuitenkaan tarvitse eikä se saa merkitä antautumista näköalattomuudelle ja toivottomuudelle.
Arvoisat kuulijat!
Voisiko historia olla vastalääke tälle näköalattomuudelle ja toivottomuudelle? Aikamme historiattomuuden – eli sen miten ihmisten heikkenevä tietoisuus ja ymmärrys siitä, mistä ja miten olemme tulleet siihen missä tänään olemme – yksi seuraus on, että tämä tietoisuuden puute vaikeuttaa myös tulevaisuuden näkemistä ja haltuunottoa, ruokkii postmodernia tässä-ja-nyt-lyhytjänteisyyttä ja lisää mahdollisuuksia joutua historian vangiksi ja sitä väärinkäyttävien poliitikkojen pyrkimysten välikappaleiksi.
Historian ja politiikan välillä on aina ollut monia yhteyksiä, vaikka ei aina tiedostettuja. Nämä yhteydet ja historian käyttö – ja väärinkäyttö – politiikassa ovat paljon vanhempaa perua kuin käsite historiapolitiikkaa, josta ei yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää ole vielä olemassa.
Tietyn ensisijaisuuden voi kuitenkin antaa Saksalle jonne historiapolitiikan käsitteelliset juuret ulottuvat. Kun liittotasavallassa 1980-luvulla alettiin ruotia kansakunnan vaikeaa suhdetta sen viime vuosisadan juutalaisten tuhoamiseen huipentuneeseen kammottavaan historiaan. Ryhdyttiin tätä prosessia kuvaamaan on käsitteellä vergangenheitsbewältigung. Se ei suinkaan tarkoita yritystä manipuloida menneisyyttä vaan paremminkin sitä, että menneisyys kohdataan avoimesti ja yritetään tulla sen kanssa toimeen. Tässä katsannossa Saksa on suorastaan esikuvallisesti onnistunut vaikeassa tilinteossaan haastavan menneisyytensä kanssa.
Lista sellaisista maista jotka olisivat yltäneet lähellekään samaa on huomattavan lyhyt, verrattuna listaan niistä maista, joissa siihen ei ole kyetty tai jossa yrityksetkin siihen on kokonaan torjuttu. Myönteinen esimerkki voisi olla apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka totuuskomissioineen. Mutta tilanne on tyystin toinen jo Saksan historian isolta osin jakaneessa Itävallassa joka on amerikkalaisen viihdeteollisuuden (vrt. Sound of Music) avustuksella kyennyt tekemään itsestään kansallissosialismin uhrin ja välttämään tilintekoa menneisyytensä kanssa.
Huonojen, ja jopa pelottavien, esimerkkien lista on pitkä. Japani ja Serbia ovat ensimmäisten joukossa mieleen nousevia maita, puhumattakaan Venäjästä joka tässä suhteessa on epäilyksettä ongelmallisin tapaus. Tämä korostuu, kun kyseessä on suurvalta, jonka historiakäsitykset voivat suoraan heijastua sen ulkosuhteisiin. Venäjän autoritaarisessa ja tiedonvälityksen ja kansalaisyhteiskunnan vapautta rajoittavassa ilmapiirissä se on myös johtanut siihen, että riippumaton ja kriittinen historiantutkimus ja sitä harjoittavat historioitsijat ovat voineet kohdata painostusta ja suorastaan fyysisiä uhkauksia. Olemme myös nähneet miten Venäjän valtion edustajat ovat uudelleen nostattaneet vastakkaiset historiantulkinnat valtioiden välisen erimielisyyden kohteeksi.
On kuitenkin jatkettava, etteivät suinkaan kaikki liberaaleina demokratioina pitämämme maat huomautuksitta läpäise kriittistä tarkastelua. Näin voi todeta Iso-Britanniasta, Ranskasta ja yleensäkin entisistä siirtomaavalloista, joilla on edelleen vaikeuksia käsitellä avoimesti esim. Kenian ja Algerian siirtomaasotien synkimpiä vaiheita. Samaan hengenvetoon on silti todettava, ettei tämä kuitenkaan ole rajoittanut revisionistisen ja kriittisen historiantutkimuksen vapautta samalla tavoin, kuin aktiivisimmin historian kieltävissä valtiossa on käynyt.
Entä miten tulee arvioida historiapolitiikkaa Suomessa?
Historia on ollut keskeisessä roolissa kun Suomen kansallista tietoisuutta ja valtiollisia instituutioita rakennettiin 1800-luvulla. Vastauksena sortokauden venäläistämispyrkimyksiin 1800-luvun lopulla myös historioitsijat mobilisoitiin todistamaan kuinka Aleksanteri I nosti Porvoon valtiopäivillä v. 1809 Suomen kansankuntien joukkoon ja sitoutui kunnioittamaan Suomen lakeja ja autonomiaa.
Historioitsijat ryhtyivät aktiiviseksi osapuoleksi kiistassa, jonka ydinkysymys oli tulkinta siitä mitä Porvoossa oikein tapahtui; eli tunnustettiinko Suomi valtioksi jo vuonna 1809 vai oliko kyse siitä että silloin pantiin alulle kehitys, joka vähitellen johti vuosisadan kuluessa siihen että Suomi sai erillisen valtion piirteet omine senaatteineen, valtiopäivineen ja jopa omina rahayksikköineen.
Kun J.V. Snellmania vuonna 1861 varomattomasti kirjoitti miten Suomi ei vuonna 1809 vielä ollut valtio, mutta kehittyi sittemmin sellaiseksi kiirehtivät nationalistit ojentamaan häntä väärinymmärryksestä joka kaivoi maata suomalaisten käyttämiltä historiallisilta ja oikeudellisilta argumenteilta. Snellman ei toistanut hairahdustaan ja suomalaisten historioitsijoiden valtavirran näkemys kanonisoitiin historialliseksi totuudeksi, jota vasta 1900-luvun loppupuolella on voitu kyseenalaistaa ja osoittaa ymmärrystä sille, että venäläisilläkin saattoi olla päteviä argumentteja kritisoida autonomiataistelussa käytettyjä suomalais-nationalistisia tulkintoja.
Myös itsenäistyneessä Suomessa historioitsijoita tarvittiin sotien välisenä aikana ja sotien aikana antamaan tukea nationalistisille Suur-Suomi pyrkimyksille. Sotien jälkeen historioitsijoita tarvittiin propagoimaan teesiä Suomen Saksasta riippumattomasta erillissodasta Neuvostoliittoa vastaan ja selittämään Suomen jatkosotaan joutumisen ns. ajopuuteorian merkeissä. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa kun nuoremmat tutkijapolvet jo upottivat ajopuun eikä Suomen sota-ajan politiikan osalta ole faktojen ja tuskin tulkintojenkaan osalta aihetta historiasotiin.
Kylmän sodan aikana turvauduttiin Suomessa Neuvostoliiton varjossa käyttökelpoisiin historiallisiin narratiiveihin. Tällainen oli esim. Urho Kekkosen käyttämä Leninin roolin henkilöittäminen ja ylikorostaminen Suomen itsenäisyyden tunnustamisessa. Vaikka laskelmoiva Kekkonen varmasti ties mitä teki niin sitä eivät välttämättä tienneet kaikki hänen perässähiihtäjänsä, jotka saattoivat nielaista sellaisenaan yksinkertaistetun tulkinnan Suomen itsenäisyydestä Leninin lahjana.
Vuoden 1918 sisällissota jätti syvät haavat suomalaiseen yhteiskuntaan, joita sodan muisteleminen vielä pitkään ylläpiti. Historioitsijat eivät myöskään puolin ja toisin näiden haavojen lääkitsemistä edistäneet, usein suorastaan päinvastoin. Nyt on näitäkin tapahtumia voitu jo pitkään tarkastella ilman että sisällissotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja on enää millään mielekkeellä tavalla liittää tämän ajan suomalaisia koskettaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoihin.
Se mitä Suomessa vuonna 1918 tapahtui ei ollut silloin eikä myöhemminkään ainutlaatuista. Onneksi maailmaan on vähitellen syntynyt ja vahvistunut yhteisvastuuta korostava ajattelutapa joka velvoittaa puuttumaan kaikkiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin. Kun luemme uutisia Ruandasta, Srebrenicasta, Tshetsheniasta, Syyriasta tai Darfurista ja otamme kansainvälisen yhteisön vastuullisina jäseninä kantaa näihin tapahtumiin ja tilanteisiin emme voi olla näkemättä yhtäläisyyksiä siihen, mitä Suomessa 90 vuotta sitten tapahtui. Joudumme tarkastelemaan nyt myös omaa historiaamme yleisinhimillisten ja velvoittavien kriteereiden valossa.
Meillä ei Suomessa ole kuitenkaan aihetta syyllisten etsimiseen tai tuomitsemiseen, ei liioin keinotekoisiin anteeksipyyntöihin ja anteeksiantoihin. Se mitä edelleen tarvitsemme on oikeata tietoa tapahtumista ja tämän tiedon tunnetuksi tekemistä. Vielä enemmän tarvitsemme tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. Ja ennen kaikkea tarvitsemme sitoutumista siihen, että teemme kaikkemme etteivät vuoden 1918 kaltaiset tapahtumat voi enää missään päin maailmaa toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin.
Kylmän sodan kausi ja Suomen YYA-suhde Neuvostoliittoon ns. suomettumisilmiöineen ja sen päättyminen ovat molemmat tuottaneet uusia historiatulkintojen avauksia ja myös värikkäitä yksittäisiä ulostuloja ja sellaisia käsitteitä kuten ”rähmälläänolo”, mutta eivät ole synnyttäneet pysyvämpiä historiantutkijoiden koulukuntien vastakkainasetteluja. Kun näistä tai muista historiamme vaiheista nyt käydään keskustelua ja väittelyä, niin osapuolina ovat yleensä muut kuin historioitsijat.
Suomi on harvoja maita maailmassa joka ei ole kohta satavuotisen itsenäisyytensä aikana läpikäynyt sellaisia äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Kun diktaattorit ja diktatuurit kaatuvat on ymmärrettävää ja ehkä tarpeellistakin että niiden kunniaksi pystytetyt patsaat ja monumentit myös kirjaimellisesti kaadetaan. Kaikki vallanvaihdokset ovat merkinneet myös edellisten vallanpitäjien virkailijoiden ja kannattajien toimien tarkastamista sen suhteen, ovatko he osaltaan mahdollisesti myös henkilökohtaisesti vastuussa edellisen hallinnon aikana tehtyihin rikoksiin. Tätä on tehty hyvin erilaisin tavoin, turvautumalla niin summittaisiin teloituksiin ja näytösoikeudenkäynteihin kuin parhaissa tapauksissa huolellisiin ja pitkiin oikeudellisiin prosesseihin ja totuuskomissioihin.
Kommunistiset ja fasistiset vallanottajat ovat yleensä käyttäneet edellisiä, demokratiaan siirryttäessä on yleensä ainakin pyritty parempaan. Vallanvaihdokset työllistävät melkein aina myös historioitsijoita. Historioitsijoiden on tällaisissa tilanteissa oltava valmiita antamaan tietonsa, osaamisensa ja tutkimustuloksensa niiden käyttöön, jotka ovat näistä vallansiirtoon liittyvistä selvitysprosesseista vastaavat.
Samalla on tärkeää, että historioitsijat eivät liittyisi tällaisiin institutionaalisiin prosesseihin sellaisella tavalla joka asettaisi heidät epäsuorastikaan minkäänlaiseen tuomarin rooliin. Tuomitsemisen jättäminen historialle on hyvä ohje, mutta historian ja historioitsijoiden antamilla tuomioilla ei tule olla välitöntä yhteyttä tai riippuvuussuhdetta oikeudellisiin prosesseihin.
Mikään vallanvaihdos ei voi eikä saa, täysin kaadetun hallinnon julmuudesta ja rikollisuusasteesta riippumatta, tarkoittaa historian hävittämistä. Kulttuuria kunnioittava ja historiaa ymmärtävä kansakunta ei myöskään hävitä kaikkia ancien regimen jättämiä hyvin konkreettisten jäänteitä ja monumentteja. Vastenmielisistä ja pahoista ajoista kertovat monumentit kuuluvat nekin historiaan ja ajan myötä tällaiset historialliset reliktit eivät enää häiritse tulevia sukupolvia, vaan toimivat sellaisina tärkeinä muistutuksina menneestä jotka auttavat historian ymmärtämiseen. Kenenkään mieleen ei esim. tulisi vaatia Rooman colosseumin purkamista siksi, että siellä kidutettiin ja tapettiin ihmisiä gladiaattori kisoissa.
Kunnioittava suhtautuminen tällaisiin reliikkeihin on erityisen tarpeen silloin, kun ne mielipiteitä jakavinakin edelleen merkitsevät jollekin väestöryhmälle tärkeää muistamista.
Arvoisat kuulijat,
Mikä sitten on oikea politiikan ja poliitikkojen rooli suhteessa historiaan? On kenties helpompi aloittaa toteamalla, millainen sen EI ainakaan tulisi olla. Historiallisista totuuksista ja tulkinnoista ei tule tehdä lainsäädäntökysymyksiä. Lait siitä miten joitain menneisyyden tapahtumia pitää tai ei saa nimittää ovat kummajaisia. Vihapuheeseen ja kiihotukseen voidaan ja tulee puuttua ilman että lainsäätäjän täytyy erikseen säädellä sitä miten historiaa on opetettava ja tulkittava,
Ja vaikka pidän nykyisen Turkin edelleen osoittamaa kykenemättömyyttä riittävän avoimesti käsitellä sata vuotta sitten Ottomaanien valtakunnassa jopa yli miljoonan armenialaisen hengen vaatinutta joukkotuhoa valitettavana, en kuitenkaan pidä hyvänä sitä että parlamentit tekevät asiasta julkilausumia, puhumattakaan siitä että säätäisivät lakeja siitä miten tätä joukkotuhoa tulisi käsitellä ja mitä nimitystä siitä käyttää.
Niin toivottavaa kuin onkin, että poliitikoille olisi riittävästi tietoa ja ymmärrystä puhua ja käsitellä historiallisia aiheita, ei heidän tule tehdä sitä lainsäädäntöön turvautumalla. Se mitä heidän tulee tehdä on pitää huoli siitä, että historiallinen tutkimustyö on riittävästi resursoitua ja että sitä voidaan harjoittaa ilman valtiollista ohjausta. Se ei tarkoita etteikö politiikka voi myös identifioida asioita ja kohteita, joissa tutkimusta tarvitaan eikö sitä, etteikö tätä varten voida perustaa ja rahoittaa erillisiä tutkimusprojekteja, kuten Suomessa on tehty vuosien 1914-1922 kattavan sotasurmat-henkkeen merkeissä.
Politiikkojen asiana on myös pitää huoli siitä että historioitsijalla on rajoittamaton ja avoin pääsy kaikkiin historiallisiin arkistoihin, asiakirjoihin ja muuhun lähdeaineistoon. Tästä ei ole kansainvälisiä sopimuksia, mutta kansainvälisen arkistoneuvoston jo parikymmentä vuotta sitten hyväksymät suositukset arkistonhoitajien eettisiksi säännöiksi ovat hyvä perusta joita valtiotkin sekä kahdenvälisesti että moninkeskeisesti voisivat soveltaa.
Entä sitten historioitsijoiden vastuu ja rooli? Valitettavasti ei ole mitään joka ennalta poistaisi sen mahdollisuuden että he ovat aivan yhtä lailla kuin mikä tahansa muukin ammattiryhmä väärinkäyttäisivät tietojaan ja osaamistaan. Juuri Intiasta palanneena ja sikäläisiin historiakiistoihin tutustuneena voi niistäkin päätellä, miten vaikeata oman menneisyyden käsittely nationalististen ja/tai uskonnollisten tunteiden päästessä vallalle on. Historian moninainen väärinkäyttö konfliktien synnyttämiseen, ylläpitämiseen ja kärjistämiseen ei olisi nykyisessä laajuudessaan mahdollista elleivät myös historioitsijat turhan usein olisi siihen aloitteellisia, tai ainakin sen käyttöön sopeutuneita.
Esimerkkejä historian tulkintojen osuudesta konflikteissa on riittämiin, eivätkä Turkin ja Armenian erimielisyydet vuoden 1915 tapahtumien tulkinnasta ole suinkaan pahimmasta päästä. Erityisen kipeä lähimenneisyyden muistot ovat vallanvaihdoksia kokeneissa maissa keski- ja Itä-Euroopassa. Tulevaisuuteen suuntautuvan historian haaste on näissä maissa erityisen suuri: mikäli menneisyyden traumoja kyetään avoimella ja rehellisellä tavalla työstämään, historialla voi olla suorastaan terapeuttinen vaikutus, kun kansallisen identiteetin sirpaleita kootaan yhteen.
Helppoa se ei ole. Winston Churchillin nimiin on jäänyt häntäkin vanhempi toteamus siitä, että ”Balkanilla tuotetaan enemmän historiaa kuin siellä kyetään kuluttamaan”. Ainakin sitä riittää edelleen rajat ylittävien historiasotien polttoaineeksi. Kaukoidässä taas Kiinan ja Korean suhteet Japaniin ovat myös paljolti jääneet Japanin imperialismin kauden käsittelyn eräänlaiseksi panttivangiksi.
Esimerkkien luettelointia voisi jatkaa pitkään. Voimme hyvin perustein arvostella näitä maita ja niiden johtajia sekä niitä historioitsijoita jotka asettautuvat nationalistisen ja konfrontaatiohakuisen historiankäytön palvelukseen. Tällaiset historioitsijat ovat kuitenkin vähemmistö, mutta kenen tahansa historiantutkijan töitä voidaan myös lainata ja käyttää väärin. Siten on äärimmäisen tärkeää on pyrkiä dialogiin kaikkien tutkijoina esiintyvien historioitsijoiden kesken tavoitteena rohkaista ja tukea mahdollisuuksia riippumattomaan ja kriittiseen rajat ylittävään historiantutkimukseen niin, että historioitsijat voisivat toimia myös konfliktien ehkäisijöinä ja ratkaisijoina.
Tämä on teema josta olen jo pitkään puhunut historioitsijoiden, diplomaattien ja poliitikkojen kanssa Suomessa ja lukuisissa muissa maissa. Olen ilahtunut siitä miten laajalti ajatus historioitsijoiden aktiivisesta ja systemaattisesta kansainvälisestä yhteistyöstä konfliktien ratkaisemisessa ja rauhanvälityksessä on otettu kaikkialla positiivisesti vastaan.
Tästä rohkaistuneena kutsuttiin viime kesäkuussa laaja joukko suomalaisia historioitsijoita koolle keskustelemaan teemasta . Keskustelujen päätteeksi päätettiin perustaa Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -niminen yhdistys.
Sääntöjensä mukaan yhdistyksen tarkoituksena on osana rajat ylittävää historioitsijoiden kansainvälistä verkostoa:
- edistää ja syventää historian yleistä ja monipuolista tuntemusta
- edistää historiallisen aineiston ja arkistojen avointa ja vapaata käyttöä
- edistää historian eri näkemysten ja tulkintojen asiallista vuorovaikutusta ja lähentää ristiriitaisia käsityksiä historian kulusta ja tapahtumista
- myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa
Haluamme siis olla edistämässä näiden tarkoitusten toteuttamista myös kansainvälisellä verkostoitumisella. Yhdistys on ottanut laajasti yhteyksiä kansainvälisesti myös Euroopan ulkopuolelle ja edustajamme ovat olleet mukana tapaamisissa mm Berliinissä, Delhissä, Johannesburgissa, Kööpenhaminassa, Maputossa, Pariisissa, Tallinnassa ja Tukholmassa näissä merkeissä.
Olemme myös järjestämässä kansainvälistä konferenssia teemalla Historians without borders – the Use and Abuse of History in Conflicts. Ajankohta on 19. Ja 20. toukokuuta ja paikka Helsingin yliopisto. Osallistujiksi odotamme historitsijoiden ohella myös kansainvälisen politiikan tuntijoita ja rauhanvälityksen kanssa työtä tehneitä diplomaatteja. Konferenssin avaussession yksi puhuja on Nobelin rauhanpalkinnon saanut presidentti Martti Ahtisaari. Konferenssin toivomme päätyvän Historiotsijat ilman rajoja -kansainvälisen verkoston perustamiseen.
Erkki Tuomioja
XVII Suomalaiset historiapäivät
5.2.2016, Lahti
