Kävin Tshekin tasavallan pääkaupungissa Prahassa viime loppiaisena. Edellisestä vierailustani oli kulunut 40 vuotta, jolloin Praha oli surullisenkuuluisan normalisoinnin kynsissä. Charta 77 –julistukseen oli vielä vajaa vuosi. Kommunistien valta vaikutti silloin pysyvältä ja kaupunki pimeältä ja surulliselta.
Charta 77 taas oli kansalaisliike, joka arvosteli kommunistivaltaa ihmis- ja kansalaisoikeuksien rikkomisesta, vaikka silloinen Tshekkoslovakia oli sitoutunut niihin Helsingin Ety-kokouksessa kesällä 1975. Julistuksen ensimmäisiä allekirjoittajia olivat Václav Havel, Zdeněk Mlynář, Jiří Hájek ja Pavel Kohout. Tämä liikehdintä oli alkua ns. samettivallankumoukselle, joka kukisti kommunistit vihdoin 1989.
Nousin Prahan keskustassa turistibussiin, joka kierteli Prahan hienoa keskustaa ja joen toisella puolella olevaa Hradčanyn linnaa. Kuuntelin kuulokkeista selostusta, joka oli tarjolla – yllättävää kyllä – myös suomeksi. Bussimme saapui Vaclavin aukiolle. Saimme pitkän selostuksen aukiosta ja Vaclavin patsaasta, muttei sanaakaan vuoden 1968 liikehdinnästä, joka huipentui Varsovan liiton joukkojen tekemään Tshekkoslovakian miehitykseen elokuussa 1968. Ne uutiskuvat ja –filmit eivät unohdu koskaan; eivät myöskään Alexander Dubčekin ja hänen kumppaneidensa nimet.
Bussi jatkoi matkaansa ja ohitti kirkon, johon päättyi natsijohtaja Reinhard Heydrichin surmaajien pakomatka. Se mainittiin sentään selostuksessa.
Vihdoin bussi kiertyi Jan Palachin aukiolle. Selostus kertoi Palachin nimen, mutta sitä, miksi Palachin aukio on olemassa, ei kerrottu. Muistamme, että Jan Palach oli opiskelija, joka teki polttoitsemurhan Vaclavin aukiolla 16. tammikuuta 1969 vastalauseena Tshekkoslovakian miehitykselle.
Narodni-kadulla bussin selostus sentään kertoi vuoden 1989 liikehdinnän alkaneen täältä. Samalla selostus mainitsi myös Václav Havelin, josta tuli uuden Tshekin tasavallan presidentti ja kansallissankari.
Parin tunnin turistikierros sai minut miettimään, miksi historiaa halutaan häivyttää. Miksei Prahassa haluta muistaa Dubčekin ja hänen kumppaneidensa taistelua Moskovaa ja Neuvostoliiton kommunistipuoluetta vastaan. Onko syynä se, että kommunistikauteen ei saa tänään liittää mitään ylevää, jollainen vuoden 1968 kamppailu demokraattisen sosialismin puolesta oli.
Historia ei kuitenkaan katoa sillä, että jätetään kertomatta historian vaiheiden syitä ja seurauksia. Historia ei muutu vaikenemalla ja se kannattaa pitää mielessä myös nyt, kun Praha on kukoistava kaupunki ja liike-elämän keskus.
Janne Virkkunen
