Historia politisoituu yhä lisää niin maailmalla kuin Suomessakin. Sodat Ukrainassa ja Palestiinassa sekä demokratian takapakki ja politiikan polarisaatio kaikki tuovat mukanaan kärjistyneempiä, syrjivämpiä, ja yhä kansallismielisempiä historian väärinkäyttöjä. Vieraskynässään Juho Korhonen kirjoittaa historian käytöstä.
Vapaasta ja monipuolisesta historiatiedosta- ja tutkimuksesta on tullut jopa ihmisoikeuskysymys. Esimerkiksi Suomen Tiedeakatemiain Risto Pelkonen -ihmisoikeuspalkinto myönnettiin toukokuussa Historioitsijat ilman rajoja -yhdistykselle. Palkinnonjakajien perusteluissa
korostuu, kuinka viime aikoina historiantutkijoiden mahdollisuudet tehdä riippumatonta tutkimusta ja osallistua poliittiseen keskusteluun ovat
kaventuneet, kun toisaalta historian väärinkäyttö viholliskuvien ylläpitämiseksi on yleistynyt.
Kiitospuheessaan yhdistyksen puheenjohtaja Erkki Tuomioja huomioikin, kuinka historian väärinkäyttö on oleellinen osa ihmisoikeuksia
rajoittavan politiikan logiikkaa. Vaikka Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys ei Tuomiojan sanoin määritelmällisesti olekaan ihmisoikeusjärjestö, on sen edustama ajatus avoimen ja demokraattisen historiantulkinnan tärkeydestä itse asiassa olennainen osa ihmisoikeuksien puolustamista.
Historiatutkimuksen ja ihmisoikeuksien keskeisin yhteys kytkeytyykin demokraattisen politiikan puolustamiseen. Esimerkiksi historioitsija Ronald Grigor Suny on muiden muassa huomauttanut, että historia on tieteenaloista kaikkein poliittisin. Tällä hän ei viittaa
siihen, että historiantulkinnat olisivat aina politisoituneita, vaan siihen kuinka politiikka on aina erilaisiin historiantulkintoihin perustuvaa.
Kun tätä ei tiedosteta, silloin poliittiset liikkeet ja yhteiskunnallinen konsensus jopa huomaamattaan rajoittavat demokraattista historiatietoutta.
Minne tahansa avoin historiatutkimus katsookin, törmää se aina poliittisiin raja-aitoihin, jotka pyrkivät eri keinoin vaikuttamaan historiantulkintoihin ja erityisesti raamittamaan ja ennalta määrittämään niitä. Tämä on täysin normaalia. Ilman käsitystä menneestä emme ylipäänsä voi hahmottaa nykyisyyttä, saati kuvitella tulevaa.
Palkinnonjakotilaisuudessa suurlähettiläs Klaus Korhonen lainasikin edesmennyttä professori Osmo Apusta, joka totesi jo vuonna 1986, kuinka historiatutkimuksessa tiede ja politiikka ovat molemmat ”erottamattomasti läsnä”.
Kysymys piileekin siinä, kuinka nuo törmäykset sujuvat. Voimme puhua joko demokraattisemmasta tai epädemokraattisemmasta historiapolitiikasta riippuen siitä, kuinka politiikka ja historiatutkimus kohtaavat.
Parhaimmillaan keskustelu on tutkimukseen pohjautuvaa, avointa ja moniäänistä. Pahimmillaan yhteiskunnallinen konsensus tai politiikka hiljentävät tietyt tutkimukseen pohjaavat historiantulkinnat tai määräävät rahoituksen ja näkyvyyden kautta, millainen historia pääsee esille, ja ylläpitävät muureja historiatutkimuksen ja julkisten historiakäsitysten välillä.
Tässä en siis puhu autoritaarisista maista, joiden kohdalla emme voi enää edes puhua historiapolitiikasta, kun vain propaganda sallitaan.
Yksi yleisimmistä esimerkeistä on, kuinka kansalliset rajat edelleen määrittävät myös valtaosan historiatutkimuksen rajoista, vaikka tutkimamme
ilmiöt eivät noita rajoja kunnioittaisikaan.
Suomessa on esimerkiksi perinteisesti pidetty tutkijoiden historiantulkinnat erillään kansallisesta historiallisesta narratiivista. Tästä kertovat
esimerkiksi edelleen vastakkaiset käsitykset itsenäisyyden ja sotien historiasta sekä puuttuva tietoisuus vähemmistöjen historiasta.
Palkintotilaisuudessa professorit Rinna Kullaa ja Sirkka Ahonen nostivatkin yli- ja poikkikansallisen historiatietouden ja -tutkimuksen yhdeksi
tärkeäksi avoimemman historian kehityssuunnaksi. Valitettavasti Suomen ennestään huonohko historiapoliittinen tilanne on heikkenemään
päin. Oma tutkimuskatsaukseni itsenäisyyden juhlintaan osoittaa epädemokraattisen historiapolitiikan jatkumon.
Tähän yhtyi myös palkinnonjakotilaisuuden arvovaltainen paneeli. Kullaa esimerkiksi huomautti, kuinka arkistoihin Venäjällä ei ole asiaa tai ura Suomessa voi katketa. Historioitsija Oula Silvennoinen taas tiivisti, kuinka Suomessa ”menneisyys on jälleen kerran muuttumassa kärjistyneemmäksi taistelukentäksi”, joka johtaa historioitsijoiden häirintään ja julkiseen mitätöintiin.
Vaarallista onkin juuri se, kuinka Silvennoisen sanoin autoritääristen järjestelmien tiukentuva ote menneisyydestä voi myös ”heikentää liberaalien demokratioiden toimintamahdollisuuksia”.
Demokraattisen historiapolitiikan ei pidä lähteä kilpasille ”oikeasta totuudesta”, vaan huolehtia mahdollisuuksista avoimeen ja moniääniseen
historiatutkimukseen.
Juuri siksi, että historia ja politiikka ovat niin lähellä toisiaan, onkin historiapolitiikka tärkeä ja ylenkatsottu osa yhteiskuntamme tilaa.
Kuten Risto Pelkonen -ihmisoikeuspalkinnon myöntäminen Historioitsijat ilman rajoja -yhdistykselle osoittaa, se on poliittinen kysymys, joka vaatii suurempaa huomioita ja selkeää tunnustusta omana toimivan demokratian osa-alueenaan.
Viime eduskuntavaaleissa järjestettiin ensimmäistä kertaa historiapoliittinen vaalipaneeli, joka tärkeällä tavalla toi esiin eri puolueiden huomattavasti erilaiset suhtautumiset historiapolitiikkaan. Toivottavaa olisikin, että puolueet alkaisivat jatkossa linjata selkeästi
omat historiapoliittiset tavoitteensa.
Juho Korhonen on erikoistutkija Turun ihmistieteiden tutkijakollegiumissa. Hän toimii vierailevana tutkijana Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksessä toukokuussa ja syyskuussa 2024.
Kirjoitus on alun perin julkaistu Turun Sanomissa 4.8.2024.
