Heikki Nenonen kirjoittaa vierasblogissa muistin politiikasta ja lähimenneisyyden uudelleenarvioinnista Virossa.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 vaikutti merkittävällä tavalla Euroopassa harjoitettavaan muistin politiikkaan ja lähimenneisyyden uudelleenarviointiin, eikä vähiten entisissä Neuvostoliiton maissa. Virossa tämä näkyi niin sanottujen punamonumenttien maanlaajuisena, nopeasti toteutettuna poistamisoperaationa ja siihen liittyvänä julkisena keskusteluna. Aihe ei sinällään ollut uusi: viimeistään vuoden 2007 Tallinnan Pronssisoturi-kiistasta alkaen punamonumentit ja niihin liitetyt historiakäsitykset ovat olleet Virossa keskustelun ja tutkimuksen kestoaiheita. Sota Ukrainassa kiihdytti kuitenkin sekä monumenttien hävittämistä että julkisen keskustelun äänenpainoja. Kuumimmillaan keskustelu oli elokuussa 2022, kun Viron hallitus päätti poistaa venäjänkielisen Narvan kaupungin laitamilla sijainneen, neuvostotankista tehdyn muistomerkin.
Poliittisen historian maisterintutkielmassani rajasin tutkimusaineistoni kaikkein hedelmällisimpään ajanjaksoon, vuoteen 2022 ja tuolloin Postimees-lehdessä käytyyn keskusteluun. Keskityin tarkastelemaan, kuinka neuvostohallintoa muistettiin virolaisessa julkisessa keskustelussa ja kuinka punamonumentit asettuivat osaksi tätä muistamista. Reflektoin havaintojani muistin politiikan teorioihin, erityisesti Mihail Bernardin ja Jan Kubikin tekemään typologisointiin. He jakavat muistin politiikkaa yhteiskunnallisella tasolla kolmenlaiseen muistin regiimiin ja yksilötasolla neljään eri tyyppiseen muistin toimijaan. Regiimit ovat pirstoutunut, pilarisoitunut ja yhtenäinen, toimijat taas ovat muistin taistelijat, pluralistit, kieltäjät ja mahdolliset.
Onko monumentin säilyttäminen poliittinen kannanotto?
Tutkimukseni mukaan virolaisessa julkisessa keskustelussa oli selkeästi nähtävissä muutamia hallitsevia muistin politiikan piirteitä. Ensimmäinen oli se, että niin sanotun vironkielisen valtaväestön narratiivi hallitsi muistin politiikkaa. Vaihtoehtoisillakin narratiiveilla oli Virossa kannatusta, mutta julkisessa keskustelussa nämä näkemykset olivat marginaalissa.
Viron etnisen ja kielellisen enemmistön keskeinen historian narratiivi on – Marek Tammia ja Saale Hallaa lainatakseni – ajatus Viron historiasta “pienen kansan vapaustaisteluna”. Vaihtoehtoinen narratiivi on lainaa venäläisestä historian avainkertomuksesta: “ulkoa tulevan vihollisen torjuminen” elää erityisesti iäkkäämmän vironvenäläisen vähemmistön keskuudessa. Tämän narratiivin puitteissa myös toisen maailmansodan tapahtumasarja tulkittiin Viron vapauttamisena, kun se etnisen eliitin narratiivissa oli yksiselitteisesti väkivaltainen miehitys.
Julkisessa keskustelussa mainitut narratiivit eivät käytännössä keskustelleet keskenään eli virolainen muistin regiimi oli Bernardin ja Kubikin jaottelua noudattaen varsin pirstoutunut. Pilarisoitunut muistin politiikka tarkoittaisi eri narratiivien rauhanomaista rinnakkaineloa ja mahdollisia yrityksiä keskusteluyhteyteen, mutta pirstoutuneessa mallissa keskusteluyhteyttä ei etsitä eikä omaa narratiivia haluta haastaa.
Pirstoutunutta muistin regiimiä ylläpitää muistin taistelijoiden vahva asema julkisessa keskustelussa. Taistelijat ovat toimijoita, joilla käsitys historiasta on yksi ja yhtenäinen eikä lainkaan neuvoteltavissa. Siinä on selkeä me-kertomus, jota vihollinen on uhannut tai uhkaa edelleen, eikä siitä siksi pidä antaa tuumaakaan periksi.
Muistin taistelijoita kuitenkin haastettiin julkisuudessa. Siinä missä he näkivät punamonumenttien legitimoivan olemassaolollaan neuvostomiehitystä ja sille suopeaa historiantulkintaa ja halusivat niistä siksi eroon, muistin pluralistit näkivät asian monisyisemmin. Heidän mukaansa osa monumenteista oli säilyttämisen arvoisia esimerkiksi taiteellisten tai historiallisten syiden takia. Osa monumenteista voitiin nähdä osana virolaista historian kertomusta, vaikka neuvostomiehitys yksiselitteisesti tuomittiinkin. Monumenteilla ei siis nähty tässä ajattelussa neuvostohallintoa legitimoivaa funktiota. Siksi muistin pluralistit peräänkuuluttivat harkintaa ja hitautta monumenttien kohtalon ratkaisemisessa. Pluralistit myös suhtautuivat myönteisesti keskusteluyhteyden hakemiseen muiden narratiivien edustajien kanssa. Huomionarvoista oli, että merkittävä osa muistin taistelijoiksi luokiteltavista keskustelijoista oli maan johtavia poliitikkoja, kun taas muistin pluralistien tausta oli pääasiassa yliopistoissa tai taidemaailmassa.
Muistomerkkien kaksintaistelu ja Viron 1900-luvun historia
Yksi merkittävimmistä argumenteista punamonumenttien poistamista puoltavissa argumenteissa liittyi Viron vapaussotaan (1918-1920). Argumentin mukaan monumentit on pystytetty tarkoituksella paikoille, joilta ensin oli poistettu Viron vapaussodan muistomerkit ja korvattu ne “vieraan vallan läsnäololla”. Argumentille on perusteensa: vapaussodan muistomerkkejä oli pystytetty aktiivisesti 1920- ja 1930-luvun Virossa, mutta hävitetty neuvostohallinnon toimesta lähes kokonaan 1950-luvun alkuun mennessä.
Vapaussodan muistomerkit ja neuvostoajan monumentit päätyivät siis julkisessa keskustelussa napit vastakkain: vapaussota oli ”meitä” ja ”meidän” kansallista identiteettiämme määrittävä historian avainkokemus, neuvostoaika taas ”vierasta” aikaa, jonka perintö oli lähinnä kansallinen ongelma. Muistin pluralistien ratkaisuyritys ongelmaan oli historian hyväksyminen ja siitä oppiminen, mutta taistelijoiden mukaan “vieraalla” ei pidä olla tilaa, ei julkisilla paikoilla sen enempää kuin kansallisessa historiankertomuksessakaan. Narvan historiaa muistettaessa keskustelijoilla esiintyi jopa muistin kieltämistä: osa keskustelijoista ei hyväksynyt Narvan pommitusta ja 1940-luvulla alkanutta kaupungin venäläistämistä osaksi tapahtunutta Viron historiaa, vaan halusi palauttaa Narvan osaksi toista maailmansotaa edeltänyttä aikaa.
2000-luvun aikana alkanut monumenttien restituutio on tarkoittanut Viron vapaussodan muistomerkkien uudelleenrakentamista ja punamonumenttien hidasta hävittämistä. Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja monumenttien poistamisen eskaloiduttua voidaan todeta, että restituutio on saanut rinnalleen vahvasti revansistisia piirteitä. Tähän liittyen on tietenkin muistettava, että muistin politiikassa kyse ei ole vain historiapolitiikasta, vaan aina myös päivänpolitiikasta ja joskus ennen kaikkea siitä. Erityisesti kriisitilanteessa, joksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan voidaan myös Virossa määritellä, muistin politiikasta tulee väistämättä myös turvallisuuspolitiikkaa ja menneisyyden hallinnan lisäksi nykyisyyden hallintaa. Siksi revansistisella muistamisella ei pyritä ainoastaan korjaamaan menneitä vääryyksiä vaan estämään tapahtumassa olevia.
Heikki Nenonen
Heikki Nenonen (TM, VTK) on freelance-valokuvaaja ja viestintäyrittäjä, joka valmistuu keväällä 2024 valtiotieteen maisteriksi pääaineenaan poliittinen historia. Hänen pro gradu -tutkielmansa Vapaaksi punaisesta paineesta: Tutkimus muistin politiikasta Postimees-lehdessä käydyssä punamonumenttikeskustelussa vuonna 2022 on luettavissa Heldassa.
