Latinalaisen Amerikan poliittisen historian muutoksilla on ollut yllättävä merkitys myös Pohjoismaissa. Erityisesti alueen diktatuurien vastustus 1970-luvulta lähtien näkyi pohjoismaisen kansainvälisen politiikan muutoksessa, kun perinteiset sangen nationalistisessa eetoksessa syntyneet hyvinvointivaltiot muuttuivat kohti jotain sellaista, mikä nykyään tunnetaan pohjoismaisena hyvinvointidemokratiana – ideaalina, joka painottaa maailmanlaajuisia ihmisoikeuksia, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja vaikkapa korkeaa progressiivista verotusta. 1970-luvun alusta tapahtui muutos perinteisestä Kansankoti-nationalismista kohti global human rights -ajattelua.
Kylmän sodan kansainvälisessä politiikassa jo 1960-luvulta lähtien Pohjoismaat alkoivat omaksua uutta vallan geometriaa. Tätä on kutsuttu myös tietoiseksi ”heikkojen geopolitiikaksi”. Ideana oli – toki perinteiseen puolueettomuuspolitiikkaan nojaten – että pienet maat eivät sotkeutuisi kylmän sodan supervaltakilpailuun tai muihin blokkien valtapyrkimyksiin. Tässä ajattelussa globaali hyvinvointi riippui yhä enemmän yhteistyöstä, rauhasta sekä parempien ja kaikille reilujen kansainvälisten sääntöjen luomisesta taloudelle ja politiikalle.
Miten pohjoismaisuus sitten vahvistui globaalin ihmisoikeusasenteen kautta? Toki pohjoismaiden kesken oli myös eroja. Esimerkiksi YYA-Suomen ulkopolitiikka tasapainoili Neuvostoliittoon, lännen ja pohjoismaiden kesken. Suomella oli ”pienvaltiorealisminsa”, Ruotsilla ”pienvaltioidealisminsa”. Nato-maat Norja ja Tanska huomioivat myös merkittävää Nato-skeptistä vasemmistolaista väestöään tukemalla usein juuri Ruotsin kunnianhimoista ulkopolitiikkaa.
Ruotsin siirtolaisuushistoria on mittava, jo ilman 1970-luvun pakolaisaaltoja. Esimerkiksi vuosina 1960–1979 tilastoitiin noin 322 000 muuttoa Suomesta Ruotsiin. Suomellakin on omanlaisia kokemuksia pakolaisuudesta ja siirtolaisten asuttamisesta, kun 420 000 evakkoa Karjalasta sijoitettiin maahan toisen maailmansodan melskeissä. Kyseessä oli toki oman maan kansalaiset, mutta solidaarisuutta ja kykyä suurten ihmisjoukkojen vastaanottoon on löytynyt.
Kansainväliset ihmisoikeuskampanjat Augusto Pinochetin hallintoa vastaan Chilessä vuoden 1973 jälkeen näkyivät pohjoismaisen solidaarisuuspolitiikan eräänlaisessa yhtenäistymisessä – sekä virallisesta että erityisesti kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta. Myöskään Vietnamin sodan, Kreikan sotilasvallankaappauksen, Etelä-Afrikan apartheidin, vuoden 1968 levottomuuksin tai muiden Latinalaisen Amerikan sotilashallintojen vaikutuksia ei voi sivuuttaa. Ristiriitojen ja konfliktien Latinalainen Amerikka tuli esiin Suomessa esimerkiksi Jyväskylän kesän 1969 tapahtumissa – ja Kuubaa oli seurattu aktiivisesti 1960-luvulta. Chilestä tiedettiin myös merkittävät pohjoismaiset diplomaatit (Tapani Brotherus, Harald Edelstam), jotka auttoivat vuonna 1973 tuhansia Pinochetin vastaisen opposition vangittuja, vainottuja ja kidutettuja jäseniä turvaan.
Ruotsiin tuli 1973-1975 noin 11 000 poliittista pakolaista Chilestä. Nyt Ruotsissa on noin 50 000 ihmistä, joilla on chileläinen tausta. Suuri osa heistä saapui toki myös muista kuin vain poliittisista syistä. Suomi vastaanotti alle 200 pakolaista, mutta näillä chileläisillä oli ensimmäisenä merkittävänä pakolaisryhmänä nyky-Suomessa kokoaan huomattavasti suurempi merkitys. Vallankaappaus Salvador Allendea vastaan Chilessä nosti Latinalaisen Amerikan todella laajaan poliittiseen, kulttuuriseen ja sosiaaliseen tietoisuuteen.
Chilen vallankaappauksen jälkimainingeissa pohjoismaisessa ihmisoikeuspolitiikassa kasvoi merkittävä tarina modernin pakolaisuuden ongelmista ja myös vahva ajatus globaalista solidaarisuudesta – siitä, miten edistää muutosta, ei vain Euroopassa tai Latinalaisessa Amerikassa, vaan myös maailmassa yleensä. Niinkin erilaiset pohjoismaiset poliittiset johtajat kuin Urho Kekkonen ja Olof Palme löysivät suhteellisen usein yhteistä sanastoa Latinalaisen Amerikan autoritaaristen hallintojen tuomitsemisessa – ja Kuubankin tapauksessa oli tietty ”pohjoismainen katse”. Erilaiset kylmän sodan ajan kolmannen suunnan liikkeet, kuten Sitoutumattomien maiden liike, nauttivat Pohjoismaissa varsin laajaa kannatusta. Lisäksi 1960-luvun loppuun mennessä kaikki Pohjoismaat olivat perustaneet omat valtiolliset kehitysyhteistyöorganisaationsa (Norad, Sida, Danida, Finnida). Latinalaisen Amerikan ihmisoikeuskysymyksillä oli tärkeä rooli erilaisissa pohjoismaisissa kehitysyhteistyöhankkeissa.
Keskustelut maailmanlaajuisista ihmisoikeuksista kulkivat usein käsi kädessä – ja joskus myös ottivat yhteen – radikaalimpien kolmannen maailman keskustelujen kanssa. Esimerkkinä vaikkapa ns. Uusi kansainvälinen talousjärjestys UKTJ, jonka YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1974. Pohjoismaat tukivat usein sekä kolmannen maailman vaatimuksia että toki myös läntisiä ihmisoikeusnäkökantoja. Toinen maailmanlaajuinen suuntaus – kylmän sodan kontekstissa – oli prosessi, joka liittyi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokoukseen (ETYK). Vaikka monet läntiset kriitikot esittivät sopimuksen sinetöineen Euroopan kahtiajaon, Helsingissä 1975 ihmisoikeudet saatiin kirjattua poliittisena sitoumuksena, ja ETYK-sopimuksen innoittamana useisiin Varsovan liiton maihin syntyi niin sanottuja Helsinki-ryhmiä ajamaan ihmisoikeusasiaa sekä edistämään ajatuksen ja ilmaisun vapautta.
Jälkikäteen onkin ajateltu, että lisääntynyt kulttuurivaihto ja etenkin ihmisoikeuskysymysten nostaminen esille edistivät toisinajattelijoiden liikehdintää itäisessä Euroopassa ja myötävaikuttivat syksyn 1989 vallansiirtoihin sosialistisissa maissa sekä myöhemmin jopa Neuvostoliiton lakkaamiseen valtiona.
Latinalaisen Amerikan tapausten ohella onkin hyödyllistä vertailla Pohjoismaiden ihmisoikeuspolitiikkaa myös suhteessa sosialistisiin maihin. Helsingin sopimuksessa Neuvostoliiton edustajat liittyivät lopulta kuitenkin ihmisoikeuksien valvontajärjestelyjen ”kolmanteen koriin”.
Edelleen Pohjoismaiden historiaan kuuluu monia tekijöitä, jotka puoltavat kahdenvälistä yhteistyötä ja tiivistä integraatiota. Maantieteelliset ja kulttuuriset olosuhteet saattoivat maat tiiviisti yhteen – siinä määrin kuin niiden erilaiset ulkopoliittiset intressit ja suuntautumiset sallivat. Ne poliittiset, sosiaaliset ja kulttuuriset sillat, jotka vallitsivat Pohjoismaiden välillä sekä maiden yhteinen kiinnostus sosiaali-, ympäristö- ja finanssipolitiikkaan, loivat pohjan Pohjoismaiden neuvostolle vuonna 1952. Vaikka pohjoismainen yhteistyö kansainvälisessä politiikassa ei kylmän sodan aikana ollut mitenkään yhtenäistä, se oli intensiivistä erityisesti YK:ssa.
Pohjoismainen malli on jossain määrin todiste siitä, että moderni kapitalismi voidaan yhdistää oikeudenmukaisuuteen, luottamukseen sekä globaalin oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien etsintään. Latinalaisessa Amerikassa – vaikka juuri Allenden Chilen yrityksessä – oli jotain pohjoismaalaista. Ja monet muutkin maanosan yhteiskunnalliset liikkeet ovat ihailleet ja edelleen ihailevat pohjoismaista mallia.
Toki on hyvä muistaa, että vaikka yksittäisten pohjoismaiden kehityksessä on yhtenäisyyttä, toki eroja on edelleen. Tällä hetkellä vain Pohjoismaiden neuvosto yhdistää kaikki Pohjoismaat. Tanska liittyi Euroopan yhteisöön vuonna 1973. Ruotsi ja Suomi liittyivät Euroopan unioniin vuonna 1995. Norja päätti tuolloin jäädä ulkopuolelle. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 Suomi ja Ruotsi hakivat Nato-jäsenyyttä. Suomi hyväksyttiin Natoon keväällä 2023, mutta Ruotsin hakemus on edelleen hyväksymisprosessissa. Edes NATO ei vielä yhdistä kaikkia Pohjoismaita.
Palataan vielä Ruotsiin ja Chilen tapaukseen. Ruotsissa eräät konservatiiviset ryhmät ryhtyivät arvostelemaan jo vuonna 1974 voimakkaasti chileläisten massiivista saapumista maahan, ja radikaalien oikeistojärjestöjen (Sveriges Nationella Förbund ja Nysvenska rörelsen) jäsenet perustivat Chilen-Ruotsi seuran (Svensk-Chilenska Sällskapet) saadakseen positiivista julkisuutta Pinochetin hallinnolle.
Asiaa oli edistämässä ruotsalaistaustaien Chilessä pitkään asunut kirurgi Svante Törnvall, jonka Pinochetin hallitus nimitti vuonna 1974 – ilman, että hänellä oli minkäänlaista diplomaattista kokemusta – Ruotsin suurlähettilääksi. Hänellä oli sivuakkreditointi myös Suomeen, Tanskaan ja Islantiin, ja hän toimi lähettiläänä aina vuoteen 1982.
Myös Ruotsin sisäpolitiikan muutokset näkyivät Chile-asiassa. Vuonna 1977 Ruotsin Chilen-suurlähetystöstä tuli raportti, jossa Chilen tilanne julistettiin rauhallisemmaksi, ja siksi yksi Chilen pakolaisryhmä karkotettiin ensimmäistä kertaa heti heidän saavuttuaan Arlandan lentokentälle 19. maaliskuuta 1982. Mutta heti tämän jälkeen, Olof Palmen toisen pääministerikauden aikana, Chilestä vastaanotettiin taas paljon lisää pakolaisia. 1980-luvun aikana Valparaisossa toimi jopa matkatoimisto, jonka päätarkoitus oli auttaa chileläisiä muuttamaan Ruotsiin. Ruotsiin muuton syyt olivat nyt selvästi taloudellisia, ei esim. poliittinen sorto.
Ruotsiin muutti siis lähes 46 000 chileläistä vuosina 1990-2010. On arvioitu, että noin 4 000 chileläistä on poistunut maasta 1990-luvun jälkeen. Chileläisiä on tullut maahan sen jälkeen edelleen – ja tavallaan uudet tulijat ovat korvanneet Ruotsista lähteneet tai Ruotsissa jo kuolleet chileläiset. Tällä hetkellä Ruotsissa asuvista 50 000 chileläistaustaisesta Chilessä on syntynyt 28 000 henkeä.
Tässä alustuksessa on korostettu samankaltaisuutta pohjoismaisessa ajattelussa. Silti Pohjolan pakolais- ja siirtolaispolitiikassa on suuria eroja. Ruotsi on vahva monikulttuurinen siirtolaismaa ja monessa mielessä toimiva avoin yhteiskunta – kovin eri tavalla kuin Suomi. Viimeaikaiset väkivaltaisuudet Ruotisissa ovat kuitenkin muuttaneet näkemyksiä myös Ruotsin siirtolais- ja pakolaisuuspolitiikan menestystarinan suhteen. Nämä ongelmat ovat heijastuneet myös poliittisiin voimasuhteisiin – kaikissa Pohjoismaissa.
Pakolaisuuden, siirtolaisuuden, sopeutumisen ja integraation kysymykset – ongelmineen ja mahdollisuuksineen – ovat aikamme isoja haasteita. Suurten ihmisjoukkojen liikkuminen eri tavoin ja eri rajojen yli ei ole missään skenaariossa vähenemässä – päinvastoin.
Jussi Pakkasvirta on Helsingin yliopiston alue- ja kulttuurintutkimuksen professori. Hän on tutkinut nationalismin teoriaa, Latinalaisen Amerikan ja Espanjan historiaa, politiikkaa ja kulttuureja.
Artikkelikuvat: C G Hagström, Angel Barrientos, Vekko Koivusalo
