Platonin ajoista lähtien johdannot ovat olleet yleinen näky eurooppalaisessa lainsäädännössä. Mutta mitä tarkoittaa, kun yhä useampi perustuslain johdanto niin Euroopassa kuin muualla viittaa historialliseen menneisyyteen? Robert Trygg pohtii vieraskynässään lain ja muistipolitiikan rajapintoja.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta, kun Euroopan Unionissa kiisteltiin tulisiko EU:n perustuslain johdantoon sisällyttää mainintaa Euroopan kristillisestä perinnöstä. Vaikka sopimuksen ratifiointi epäonnistui vuonna 2004, se korvattiin myöhemmin Lissabonin sopimuksella, joka ei puolestaan sisältänyt mainintaa Euroopan kristillisestä perinnöstä. Sen sijaan lopulta vuonna 2009 ratifioidussa johdannossa päädyttiin kompromissiin “Euroopan kulttuurisesta, uskonnollisesta ja humanistisesta perinnöstä”.
Siitä lähtien kun Platon kirjoitti aikanaan johdantojen perustelevan lain tarkoitusta ja olemassaoloa, johdannot ovat olleet yleinen näky eurooppalaisessa lainsäädännössä. Myös suurin osa Euroopan ja maailman nykyisistä perustuslaeista sisältää johdannon, joka tyypillisesti kuvailee paitsi ajalle tärkeitä periaatteita myös miten kansakunnat ovat historiallisesti kehittyneet – tai ainakin miten ne haluavat esittää kehittyneensä – sellaisiksi kuin ne ovat nyt.
Koska Suomen perustuslakiin ei kuulu johdantoa, sen sisällyttämistä koskevat oikeudelliset ja poliittiset merkitykset voivat olla vuoden 2004 tapausta lukuun ottamatta melko vieraat. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö näiden merkitysten tiedostaminen olisi tärkeää, vaikka johdantoa ei perustuslaissa olisikaan. Maailmalla johdanto on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, minkä takia niiden tutkiminen mahdollistaa kiinnostavan tarkastelunäkökulman perustuslakien sisältämään politiikkaan, johon Suomen perustuslakia koskevassa keskustelussa ei olla vielä ryhdytty.
Johdannot historian kirjoittajina
Suuri osa maailman perustuslakien johdannoista mukailee Yhdysvaltojen perustuslakia, joka alkaa tunnetusti sanoin ”We the People”. Siitä huolimatta monet maailmalla esiintyvät johdannot ovat muodoltaan ja tyyliltään hyvin erilaisia. Tämä näkyy pelkästään sanamäärissä: siinä missä Yhdysvaltojen johdanto sisältää vain 52 sanaa, maailmalla esiintyvät johdannot voivat olla satoja ellei tuhansia sanoja pitkiä, puhumattakaan niiden hyödyntämistä lukuisista retorisista keinoista, kuten historiaan vetoamisesta. Vahva historiaan vetoaminen erottaakin muut johdannot Yhdyvaltojen perustuslaista, joka on myös maailman vanhin voimassa oleva perustuslaki.
Esimerkiksi Iranin perustuslain johdannon englanninkielinen käännös sisältää yli 3000 sanaa, joka käsittelee perusteellisesti maan historian eri vaiheita. Tämä tekeekin siitä maailman pisimmän johdannon. Lisäksi historiaan vedotaan niin Algerian, Egyptin, Kiinan, Thaimaan kuin Pohjois-Korean sekä monen muun autoritaarisen tai sitä lähentelevän valtion – kuten Euroopan tapauksessa Unkarin (ja jokseekin Kroatian) – perustuslaissa. Ne muistavat menneisyyden saavutuksia ja tappioita, uhreja ja sankareita sekä rakentavat Koselleckia lainaten ”historiallisia odotushorisontteja” tulkitsemalla vallankumouksien ja muiden käännekohtien kauaskantoisia merkityksiä.
Perustuslakien johdantojen ja autoritarismin suhde ei suinkaan ole sattumanvarainen: pikainen haku paljastaa, että demokratiaindeksin autoritaarisiksi lukemat valtiot sisällyttävät kaikkein pisimmät johdannot perustuslakeihinsa, jotka myös tekevät kaikkein eniten tilintekoa menneisyyden saavutuksista ja tappioista. Toisaalta monien täydeksi demokratiaksi luettujen valtioiden, kuten Pohjoismaiden, perustuslait eivät sisällä johdantoa lainkaan koska historiaan, ideologiaan tai uskontoon vetoamisen sijasta niiden oikeusjärjestelmä perustuu pikemminkin käytännöllisyydelle.
Tulisiko johdantoa sisällyttää lainkaan?
Toisin kuin Platonin johdannot, nykyajan johdantojen tarkoitus on tuskin vain perustella lain olemassaoloa. Vaikka historiaan vetoaminen saattaa oikeustieteellisestä näkökulmasta olla pelkkää korupuhetta, politiikan näkökulmasta pienelläkin historiaan vetoamisella voi olla voimakkaat seuraukset, kuten vuoden 2004 tapaus osoittaa. Näin on, koska historiaan vetoaminen lain yhteydessä sisältää ennen kaikkea historiapoliittisia arvovalintoja, joille menneisyyden kriittinen tarkastelu on toissijaista.
Kun historiaan vedotaan perustuslain kirjaimessa, kriittisen historiantutkimuksen kannalta kiistanalaisten käsitteiden – kuten muistin tai identiteetin – tulkitseminen lain yhteydessä on usein ongelmallista. Pahimmassa tapauksessa laki voi jopa vahvistaa käsityksiä menneisyydestä, jotka ovat lähes tulkoon pyhiä, kyseenalaistamattomia ja ylipäätään kyseenalaistamattomissa. Siksi ilman menneisyyden kriittistä tarkastelua asia, joka voisi olla pelkkä Historikerstreit eli historiantutkijoiden välinen kiista, voikin lopulta päätyä lainoppineiden tulkittavaksi, ja se tuskin palvelisi kriittisen historiantutkimuksen lähtökohtia.
Toisaalta perustuslakien johdantoja koskevat erimielisyydet ovat harvoin, jos koskaan, johtaneet varsinaisiin perustuslakikriiseihin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että johdantoja tulisi pitää kyseenalaistamattomina osina nykyajan perustuslakeja. Tässä vuoden 2004 tapaus muistuttaa, että johdannot niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella tulisi alistaa aikaisempaa laajemmalle yhteiskunnalliselle keskustelulle tai jättää kokonaan pois. Vaikka johdantoja ei oikeudellisesti pidetä kovin sitovina, niiden historiapoliittinen latautuneisuus ja käyttöarvo on silti hyvin tiedostettua, mikä näkyy myös Euroopan kristillistä identiteettiä koskeneessa kiistassa.
Perustuslakeihin voi tutustua englanniksi seuraavien tietokantojen avulla:
The Comparative Constitutions Project
Lisää lukemistoa aiheesta tarjoavat mm. John Balkin ja Reva Siegel (esim. “Constitutional Memories”, “The Politics of Constitutional Memory”), Heino Nyyssönen ja Jussi Metsälä (“Highlights of National History? Constitutional Memory and the Preambles of Post-Communist Constitutions”) sekä saksalainen valtiosääntöoikeuden ja -politiikan blogi Verfassungsblog.
Kirjoittaja
Robert Trygg (VTM) työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa Euroopan Unionin rahoittamassa SolRem-hankkeessa. Hänen pro gradu -työnsä käsittelee muistipolitiikkaa perustuslakien johdannoissa.
