Kysy historioitsijalta vuodesta 1918

Jo alkukesästä 1918 suomalaisten vankileirit herättivät huomiota etenkin Ruotsissa. Kamariherra Hjalmar Linderin toukokuinen kirjoitus Hufvudstadsbladetiin sai laajaa julkisuutta ja esimerkiksi Socialdemkoraten-lehti raportoi jo kesäkuussa Tammisaaren vankileirillä kuolleen 30-40 henkeä. Luku ei pitänyt paikkaansa vielä tuolloin, mutta kuolleiden määrä nousi tuolle tasolle jo kuukausi myöhemmin.

Negatiivinen julkisuus johti Eduskunnassa RKP:n Eirik Hornborgin aloitteesta välikysymykseen, johon sotaministeri Wilhelm Thesleff antoi vastauksensa 5.7.1918. Välikysymys oli joidenkin tulkintojen mukaan yritys rauhoittaa ulkomaista kritiikkiä.

Kiusallisempaan tilanteeseen jouduttiin elokuun lopussa, kun Väinö Tanner luovutti Ruotsin lehdistölle Väinö Hakkilan kirjeen prokuraattorille sekä professori Robert Tigerstedtin salaisen raportin Tammisaaren vankileirin oloista. Raportin mukaan kuolleisuus leirillä oli ”ennenkuulumatonta” ja ”katastrofi, jonka vertaista tuskin oli nähty edes Venäjän keisarikunnan vankiloissa”.

Arvovaltaisen ja kansainvälisestikin tunnetun tiedemiehen Tigerstedtin kirjoitusta ei voitu ohittaa vain sosialistisena propagandana. Tanskalainen National-Tidenden-lehti haastatteli valtionhoitaja Svinhufvudia Tammisaaren leirin oloista ja Suomen ulkoministeriö lähetti Ruotsiin Tigerstedtin raporttia vähättelevän selostuksen. Kohun seurauksena kuitenkin myös suomalaiset sanomalehdet alkoivat syyskuussa kiinnittää enemmän huomiota vankileireihin sekä niissä vallitseviin epäkohtiin.

Sotavankileirit siirtyivät samaan aikaan senaatin päätöksellä armeijan alaisuudesta siviilivankeinhoitolaitoksen alaisuuteen 15.9.1918 alkaen ja samalla senaatin oikeustoimikunnan alaiseksi. Tuolloin yhdeksällä leirillä oli yhä vangittuina noin 23 000 punaista.

Oletettavasti kansainvälinen huomio vaikutti kuitenkin senaatin syksyiseen armahduspolitiikkaan enemmän kuin mihinkään yksittäisiin konkreettisiin toimenpiteisiin vankileireillä.

Sture Lindholm

FM, tohtorikoulutettava, Åbo Akademi

Suomen sotasurmat 1914-1922 –tietokannan osalta on mahdollista, että nimiä puuttuu vielä. Meneillään onkin hanke, jossa tietokantaa päivitetään ja sieltä puuttuvia nimiä täydennetään. Asia saattaa siis korjaantua itsestäänkin ensi syksyyn jatkuvan hankkeen puitteissa.

Hankkeen aikana myös selvitetään epävarmoja menehtymistapauksia arkistolähteiden avulla. Selvitystyötä varten tarvitsemme mahdollisimman tarkat tiedot sotaoloissa menehtyneeksi epäillystä tai tiedetystä henkilöstä (nimi, syntymäaika, syntymäpaikka, kuolinpaikka, kuolinaika, kuolinsyy jne.). Tiedot voi toimittaa Kansallisarkiston kirjaamoon joko sähköpostitse (kirjaamo@arkisto.fi), kirjeitse (Kansallisarkisto, PL 258, 00171 Helsinki) tai toimittamalla tiedot paikan päälle (os. Rauhankatu 17, Helsinki). Selvitys on tietojen luovuttajalle maksuton ja työ pyritään suorittamaan hankkeen kuluessa eli ensi syksyyn mennessä.

Tomi Ahoranta

Kehittämispäällikkö, Kansallisarkisto

Suomen tataarit

Suomen tataarien selviytymisestä sisällissodan aikana ei ole paljon tutkittua tietoa. Suuri osa tiedosta perustuu omaelämäkerrallisiin aineistoihin, viranomaisten myöhempien kuulusteluihin sekä perimätietoon. Hajanaisista ja puolueellisista lähteistä voi vain varoen vetää yleistäviä johtopäätöksiä.

Kaikki viittaa siihen, että Suomen tataarit kauppiaina ja hartaina muslimeina eivät kannattaneet punaisia. Koska tataarien asuinalueet sijaitsivat lähinnä punaisten kontrolloimalla alueella etelän kaupungeissa – poikkeuksena esimerkiksi Vaasa ja Kuopio – he pyrkivät todennäköisesti elämään mahdollisimman huomaamattomasti muun siviiliväestön tavoin. Terijoella punaisten rintaman ylipäällikön Heikki Kaljusen johtamat punakaartilaiset vangitsivat paikallisia liikemiehiä ja valkoisten kannattajia, myös tataareja, ja takavarikoivat omaisuutta. Raja-alueen tataarit saattoivat jopa paeta Venäjän puolelle odottelemaan Suomen olojen rauhoittumista.

Tataareja päätyi myös valkoisten uhreiksi. Valkoisten suorittamia teloituksia Viipurissa 29. huhtikuuta 1918 on kutsuttu etniseksi puhdistukseksi, koska satojen uhrien joukossa oli tunnettuja valkoisten kannattajia ja neutraaleja siviilejä. Ainoa yhdistävä tekijä lienee ollut että uhreja luultiin venäläisiksi. Tunnistettujen uhrien joukosta löytyy muutama tataarinimi. Teloituksien toimeenpanijoita yritettiin Mannerheimin käskystä selvittää vuoden 1918 kuluessa, tuloksetta.

Siviiliasukkaiden ohella Suomessa oleskelevien venäläisten sotilaiden joukossa oli tataareja eri puolilta Venäjän valtakuntaa. 1900-luvun alussa ”tataareiksi” kutsuttiin muitakin turkinsukuisia kansoja Venäjän valtakunnan alueella, esimerkiksi azereja. Suomen tataarit polveutuvat enimmäkseen Nižni Novgorodin kuvernementin mišääritataareista. Suomeen saapui vielä 1917–1918 joitakin tataarimiehiä, jotka olivat väliaikaisesti poistuneet maasta palvellakseen Venäjän armeijassa muualla. Siirtyessään siviiliin he välttivät sotilaisiin kohdistuneet vainot ja värväysyritykset.

Näinä aikoina sanaa ”tataari” tai ”tattari” käytettiin Suomen lehdistössä halventavassa merkityksessä. Venäjää kuvailtiin muuallakin Euroopassa ”tataarilais-bysanttilaiseksi” despotiaksi. Tässä yhteydessä tataarilaisuudella tarkoitettiin takapajuisuutta ja julmuutta, mutta myös rodullista ja uskonnollista toiseutta. Jos Trotskia haukuttiin juutalaiseksi, niin Leniniä tataariksi. Kun lehdissä paheksuttiin suomalaisten naisten kanssakäymistä venäläisten sotilaiden kanssa, muistettiin usein mainita, että venäläisten joukoissa oli tataareja. Myös suomalaisia punaisia verrattiin valkoisten lehdistössä tataareihin. Juutalaisten tapaan Suomen tataarit kohtasivat ennakkoluuloja ja syrjintää poliittisesti värittyneen muukalaisvihan takia, sekä oikealta että vasemmalta, vaikka nimenomaan tataaripoliitikot olivat puolustaneet Suomen autonomiaa duumassa venäläistämisvuosien aikana.

Oppineet olivat paremmin perillä tataarien itsenäisyyspyrkimyksistä Venäjällä. Kansantaloustieteen professori ja pedagogi Yrjö Jahnsson ja kielitieteilijä ja tutkimusmatkailija G. J. Ramstedt auttoivat tataaripakolaisia. Neuvosto-Venäjän tataarien joukossa oli myös bolševikkien kannattajia. Pelko vakoojien soluttautumisesta tataarijärjestöihin ei aina ollut aiheeton. Poliittiset epäluulot vaikuttivat myös tataarien julkiseen toimintaan Suomessa. Kansalaisuusanomus saatettiin evätä pelkkien juorujen perusteella. Monet tataarit pyrkivät sisällissodan jälkeen välttämään politiikkaa.

Ainur Elmgren

yliopistonlehtori, historiantutkija, Helsingin yliopisto

Suomen juutalaiset

Konfliktien ja sotien aikaan vähemmistöt, joiden sukujuuret ulottuvat maan rajojen ulkopuolelle, altistuvat epäilyille ja syytöksille vihollisen kanssa vehkeilystä, eivätkä sisällissodat muodosta tästä poikkeusta.

1918 suomenjuutalaisilla oli jo pitkä kokemus sotaoloista. Ennen itsenäistymistä Suomi ei myöntänyt kansalaisoikeuksia juutalaisille. Vuoteen 1917 asti Suomessa asuneet juutalaiset suvut olivat Venäjän alamaisia. Ensimmäinen maailmansota tarkoitti siten monille juutalaismiehille vuosia rintamalla. Nämä vuodet olivat juutalaisille vaikeita. Venäjän kärsiessä tappioita juutalaisia syytettiin vastapuolen hyväksi toimisesta, ja Venäjällä esiintyi levottomuuksia ja hyökkäyksiä juutalaisia vastaan.

Itsenäistynyt Suomi myönsi maassa pitkään asuneille juutalaisille kansalaisoikeudet 12.1.1918.  Sisällissodan syttyminen lamaannutti kansalaisuuksien myöntämisen. Konfliktin molemmat osapuolet epäilivät pienen juutalaisväestön toimivan vastapuolen hyväksi.  Koska juutalaisyhteisön näkyvin osa toimi kauppiaina, punaiset pitivät heitä porvareina. Valkoisille juutalaiset taas näyttäytyivät sosialisteina, erityisesti kun lehdistössä julkaistiin toistuvasti listoja, joissa esiteltiin Venäjän bolshevikkijohtajien juutalaisia taustoja. Esimerkiksi Viipurissa liikkui huhuja, että punaiset eivät olisi takavarikoineet juutalaisten omaisuutta. Tämä ei juutalaisten yrittäjien mukaan lainkaan pitänyt paikkaansa.

On mahdollista, että voittajien puolelle on helpompi asettua, mutta yhdenkään Suomen juutalaisen ei tiedetä osallistuneen taisteluihin punaisten puolella. Sen sijaan ainakin kahden, mahdollisesti useammankin, juutalaisen tiedetään toimineen valkoisten puolella.

Sosiaalidemokraatit olivat johdonmukaisesti tukeneet juutalaisia kansalaisoikeuskysymyksessä. Muutamat suomenjuutalaiset olivat aktiivisia sosiaalidemokraatteja. Yleisesti Suomen juutalaisyhteisöt kannattivat kuitenkin konservatiivista, pikemmin oikeistoon kallellaan olevaa sionismin suuntausta.

Sisällissodan jälkeiset vihjailut, missä juutalaisia syytettiin bolshevismista, olivat kansalaisoikeuksia anoville suomenjuutalaisille tukalia, mutta myös varsin nurinkurisia. Juutalaisten, kuten monien muidenkin Venäjältä 1800-luvulla Suomeen muuttaneiden vähemmistöjen juuret olivat vallankumouksen hävittämässä keisarikunnassa.  Monen suomenjuutalaisen näkökulmasta jatkuvuutta luhistuneen keisarikunnan ja sisällissodasta toipuvan itsenäisen Suomen välillä edusti marsalkka Mannerheim.

Laura Ekholm

(Talous- ja sosiaalihistorian) Tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

Kun ajatellaan punaisten aseellisia joukkoja, jotka lähtivät sotaan helmikuun alussa, on hyvä muistaa, että nämä joukot, siis punakaarti, ei ollut aivan sama asia kuin vuoden 1917 aikana syntyneet työväenkaartit, joita oli monenlaisia. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen perustettiin ympäri maata työväen järjestyskaarteja ja miliisimiehistöjä. Heillä ei ollut yleensä aseita. Kun kaarteja alettiin puolueen kehotuksesta aktiivisesti perustaa lokakuussa 1917, ne eivät olleet vielä armeija vaan osa työväenjärjestöjen toimintaa. Avainasemassa olivat käytännössä ammattiosastot ja siksi esim. Tampereella saatiin mukaan heti paljon miehiä, yli 2000. Tampereelta organisoitiin myös maaseudun kaartien perustamista, mutta jäseniä ei värvätty järjestöjen ulkopuolelta. Joitakin halukkaita sen sijaan ei nimenomaan otettu mukaan. Kaartit harjoittelivat järjestyksenpitoa julkisesti ja ilman aseita. Joukot organisoitiin ikään kuin armeijassa mutta ammattikunnittain. Kun aseita vähän saatiin marraskuussa, ne maksettiin itse tai järjestöjen varoista. Tampereelle saatiin satoja (ei tuhansia) kivääreitä vasta tammikuussa.

Ainakaan vielä vuoden 1917 lopussa kaarteja ei nähty tulevana armeijana, vaan järjestysmiehistönä ja poliittisena painostuskeinona, vaikka samat miehet muodostivatkin sitten Tampereen työväen järjestökaartin, jossa oli lopulta 5094 miestä. Palkkaa heille maksettiin vasta kun sota oli alkanut ja Kansanvaltuuskunta alkoi johtaa kapinaa. Sitä ennen tultiin toimeen omillaan ja oltiin töissä. Vuonna 1917 Tampereella kuten muuallakin kunta maksoi palkkaa niille työmiehille, jotka olivat kunnallisessa miliisissä. Joulukuun alussa Tampereen ’työväen järjestyskaarti’ painosti valtuuston maksamaan 100.000 mk korvausta siitä, että kaarti piti yllä järjestystä marraskuun suurlakon aikana. Niin se tekikin, kun miliisi oli lakossa. Kaarti sekaantui toisinaan elintarvikevalvontaan mutta ei kerännyt itselleen elintarvikkeita. Sota-aikana osuustoimintaliike oli kaartin keskeinen ’varustaja’.

Kaartien toiminta ja aktiivisuus vaihtelivat paljon paikkakunnittain, mutta niitä alettiin siis perustaa varsinaisesti lokakuussa 1917 vastavetona suojeluskuntien perustamiselle. Kummallakaan puolella ei vielä valmistauduttu sotimiseen eikä joukkoja koottu tässä tarkoituksessa. Tätä kehitystä on kuvattu melko tarkasti teoksissa: Turo Manninen, Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, osa 1, s. 246-397, ja Aimo Klemettilä, Tampereen punakaarti ja sen jäsenistö.

Pertti Haapala

Suomen historian professori, Tampereen yliopisto

Tämäpä mielenkiintoinen kysymys, siis se, että asiaa ylimalkaan kysytään. Ensiksi minun on sanottava, että lähtökohtaisesti suhtaudun tarinoihin epäillen, jos niillä halutaan selittää sanojen ilmestymistä kieleen tai merkityksen muutosta. Yleensä kaiketi kyseessä on se, että asioille jälkeenpäin halutaan ja vaikka sitten sepitetään selittävä tarina.

Se, onko tämä tarina totta, on tietysti historioitsijoiden selvitettävä asia, ei kielitieteilijän. Kielitieteilijä sanoo, että punikki on johdos punaista tarkoittavasta puna-sanasta, ja että murteissa punikki voi tarkoittaa punaista (tai punertavaa) lehmää tai toimia punaiseen viittaavana alkuosana kuten punikkitatissa. Tokihan vallankumouksen tunnusväri kai oli punainen, lippuineen ja käsivarsinauhoineen. Olisiko siihen tarvittu rautatievaunua? Kapinan merkiksi nostettiin työväentalon katolle punainen lyhty tammikuussa 1918, näin olen lukenut aikalaiskertomuksista. Venäjän vallankumouksen ajasta kertova amerikkalainen elokuvakin on nimeltään Reds, se jota kuvattiin Helsingissä.

Olen aina kuvitellut, ja luulen edelleen että punikki tulee tästä vallankumouksen punaisesta tunnusväristä siis. Punaiset ja valkoiset, ilman sen kummempia tarinoita.

Ulla-Maija Forsberg

Kotimaisten kielten keskuksen johtaja

Olen samoilla linjoilla Ulla-Maija Forsbergin vastauksen kanssa. Punikki liittyy punaväriin ja työväenliikkeen jäsenyyteen erityisesti punakaarteissa. Punikki oli tietenkin halventava nimi punakaartilaiselle. Ei ole tehty tutkimusta siitä, milloinka nämä sanat ensi kerran esiintyivät. Lahtari yleistyi luultavasti sisällissodan aikana ja jälkeen, kun valkoisen armeijan armottomat kostomurhat alkoivat. Työväestö piti niitä teurastuksina, lahtaamisina, ja siitä nimitys lahtari.

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija, Työväen Arkisto

Seurakuntayhtymän arkistoista ei ole pystytty todentamaan haudattujen tietoja. Tiedossa kuitenkin on, että kirkkoherra Matti Wickströmm oli aktiivinen suojeluskuntalainen ja suhtautui, ainakin myöhemmin, kielteisesti punaisten hautaamiseen hautausmaalle.

Kirkkoherran suorasta kiellosta ei ole varmaa tietoa. Eri lähteistä muodostetun käsityksen mukaan, punakaartilaisten omat asenteet ja toiminta ovat olleet motiivina sille, ettei heitä olisi haudattu hautausmaahan. Tätä taustaa vastaan menettelyä voi ymmärtää, mikä ei tietenkään missään tapauksessa tarkoita samaa kuin sen hyväksyminen.

Seppo Toivonen

Hennalan Sotilaslääketieteen museon museovastaava

Jaakko Petäjä

Lahden seudun oppaat

Teloitukset Lahdessa on hyvä jakaa kahteen eri ajanjaksoon.

Lahdessa käytiin taisteluita 19.4. – 1.5.1918 ja rintamalinja kulki nykyisen urheilukeskuksen alueella. Tällä aikavälillä suoritetut teloitukset olivat lähinnä saksalaisten tekemiä ja kohtalaisen hyvin dokumentoitu. Teloituspaikkoja oli esimerkiksi kaupungintalon lähellä.

Kahden viikon aikana, 2.5. alkaen noin 16.5. asti, Lahdessa teloitettiin satoja punaisia. Luotettavan arvion mukaan teloitettujen lukumäärä tuolla aikavälillä on noin 400. Näistä parhaiten on dokumentoitu 152-158 punaisen naisen joukkoteloitus Mustankallion mäellä, hautausmaan aidan ulkopuolella. Teloitettujen naisten joukkohauta sijaitsee silloisen hautausmaan itäpuolella. Tätä hautapaikkaa ei kuitenkaan ole koskaan avattu ja tutkittu.

Vuonna 1949 alueelle pystytettiin muistomerkiksi obeliski. Tarkastelemalla muistomerkin pohjoispuolella sijaitsevia hautakiviä, voimme olettaa, että alue liitettiin osaksi vanhaa hautausmaata vuonna 1938, mutta 1920-luvun loppupuolella otettu valokuva näyttää alueen olleen aidattu puuaidalla jo tuolloin.

Lähempänä kappelia nykyisin aidatulla alueella sijaitsevat myös kahdeksan teloitetun haudat. Paikalla on seitsemän hautakiveä, joista suurin on pystytetty Harjukadun rinteessä 23.4. teloitetun Alfred Wirtavuoren muistolle. Wirtavuoren elämää on tutkinut Erkki J. Hämäläinen ja hänestä on kirjoitettu laaja artikkeli Sukuviesti-lehdessä vuonna 1999.

Wirtavuoren lapsenlapsen kertoman muistitiedon mukaan Alfredin leski Maria sai ostettua teloitetulle puolisolleen hautapaikan, mutta joutui vuosia maksamaan puolisonsa hautapaikasta jonkinlaisena rangaistuksena niin kutsuttua suostumusveroa.

Samalla alueella on myös Uuno ja Hugo Nättisen yhteishauta. Veljekset oli teloitettu kotiportillaan ja tuotu myöhemmin hautausmaalle haudattavaksi. Hanna Sallamo kertoo päiväkirjassaan saaneensa 9.5. tiedon veljensä Wiljamin teloituksesta. Perhe löysi pojan ruumiin Mustankallion hautausmaan portilta yhdessä kymmenien muiden teloitettujen ruumiiden kanssa. Wiljam, ja muut teloitetut, haudattiin nykyisellä Sorakadulla sijaitsevaan joukkohautaan, josta ruumiit siirrettiin Hennalan muistomerkkialueelle 1940-luvun lopulla.

Niin Wirtavuoren kuin Nättisen veljeksetkin teloittivat suomalaiset.

Joitain teloituksia on tehty myös muualla, luultavasti hiekkakuopalla hautausmaan sisääntulon lähettyvillä. Oletettavaa on, että toukokuun alun teloituksissa ei ollut läsnä pappia, eikä siunaustakaan suoritettu, ainakaan heti alkuun. Tätä ei ole kuitenkaan pystytty varmuudella todentamaan. Paikalla Soramäenkadulla on myös ollut joukkohautapaika, josta vainajat on myöhemmin siirretty Hennalaan.

Hennalassa teloituksia tehtiin rakennuksen nro. 5 takana, nykyisen punaisten hautausmaan alueella sekä sen vieressä nykyään sijaitsevalla polttoaineenjakopaikalla. Helsingintien rakentamisen aikoihin, 1950-luvun alussa, siirrettiin tien pohjan alta mittava määrä luita viereiselle punaisten hautausmaalle.

Hennalassa kuolemaan tuomittuja vankeja teloitettiin vuoden 1918 loppukesästä ja syksystä kasarmialueen eteläpäässä, venäläisten sotilaiden hautausmaan kappelin seinää vasten. Teloituksista löytyy teloituspöytäkirjat, joissa todetaan paikalla olleen papin ja lääkärin. Teloitetut haudattiin teloituspaikalle. Tuolloin teloitettujen vankien luut siirrettiin punaisten hautausmaalle sotien jälkeen.

Seppo Toivonen

Hennalan Sotilaslääketieteen museon museovastaava

Jaakko Petäjä

Lahden seudun oppaat

Sodan takia yhteiskunta oli lamassa, ja erityisesti kaupunkien työväki oli työttömänä. Punakaarti tarjosi varsin hyvän päiväpalkan ja lisäksi ruokaa. Työväen muistitiedossa ja punavankien kuulusteluissa punakaartin maksama palkka ja ruoka mainitaan yhtenä tärkeimmistä syistä punakaartiin liittymiseen. Tällä perustelivat liittymistään usein varsinkin naiset. On kuitenkin muistettava, että he saattoivat korostaa tätä puolta saadakseen lievemmän tuomion ja välttyäkseen joutumasta syytetyksi kapinoinnin perusteella.

Ei ole tehty tutkimusta siitä, kuinka moni kaartilainen lopulta sai päivärahaa. Alussa, kun kaartit olivat vasta valmistautumassa rintamalle lähtöön, päivärahaa saivat käytännössä varmasti kaikki. Sodan kaoottisessa loppuvaiheessa punainen hallinto oli kyvytön organisoimaan palkanmaksua. Punainen hallinto katsoi olevansa maan uusi laillinen hallitus. Se takavarikoi valtion ja kunnan varoja ja käytti niitä kuluihinsa. Se otti haltuunsa myös Suomen Pankin ja ryhtyi sen rahapajassa painamaan omaa rahaa, jota ehti levitä jo kaartilaisillekin. Kun he yrittivät ostaa sillä leipää vankileireillä, se julistettiin kelpaamattomaksi.

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija, Työväen arkisto

Vankileireillä olleet joutuivat varsinkin maaseudun yhteisöissä kantamaan punikin leimaa otsassaan hyvin pitkään. Kaupungeissa oli isompia työläisyhteisöjä, joissa suhtautuminen oli suvaitsevaisempaa. Lähes kaikki vankileireiltä vapautuneet olivat menettäneet kansalaisluottamuksensa määräajaksi, esimerkiksi kuudeksi vuodeksi. Se vaikeutti työnsaantia, ja esimerkiksi valtion ja kuntien virkoihin tai muihinkaan töihin ei ollut mitään asiaa. Esimerkiksi vankilassa olleet punaiset opettajat olivat virkakiellossa.

Toisaalta esimerkiksi Tiina Lintunen, joka on tutkinut Porin punaisen kaartin naisten sopeutumista sodan jälkeiseen elämään, on tullut siihen tulokseen, että suurin osa työläisnaisista kykeni ennen pitkää jatkamaan elämäänsä niissä ammateissa, joita heillä oli ollut ennen sotaakin.

Mutta sanomalehtien työpaikkailmoituksissa saattoi lukea: ”Juoppoja ja punaisia ei oteta”. Monet työnantajat vaativat työläisiltään katumusta ja julkista irrottautumista työväenliikkeestä ja jopa ammattiosastosta. Heidän oli joissakin tapauksissa ilmoitettava lehdessä hairahduksestaan ja pyydettävä tekoaan julkisesti anteeksi.

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija, Työväen arkisto

Mitään selkeitä sääntöjä ei ollut, mutta päällystökoulutukseen ei yleensä otettu ”punaisen taustan” miehiä. On kiistanalaista, oliko samanlainen syrjintä kovin yleistä myös kutsunnoissa miehistön palvelukseen ottamisessa. Jossain määrin sitäkin tapahtui.

Pekka Visuri

Professori, VTT, eversti

Yleisesti venäläiset varuskunnat vastustivat aseittensa luovuttamista kenellekään. Pohjanmaalla oli aikaansaatu sopimuksia, lähinnä Mannerheimin toimesta, että venäläiset eivät asetu vastarintaan, jos saavat poistua sieltä rauhassa. Yleisesti tämä sopimus piti. Joitain pieniä kahakoita syntyi, joista mainittakoon Laihialla ”Hulmin kahakka”. Siinä tuli osapuolille myös pieniä tappioita.

Venäläisten varuskuntien toiminta keskittyi itsensä suojaamiseen, ja siinä yhteydessä aseita käytettiin puolustautumiseen erityisesti ratalinjalla Tampere – Kouvola – Viipuri – Pietari. Se tapahtui osaksi yhteistyössä punakaartien kanssa, joille luovutettiin myös aseita.

Pekka Visuri

Professori, VTT, eversti

Naisten pääasiallisena tehtävänä oli rintaman molemmin puolin erilaisiin huolto- ja sairaanhoidollisiin tehtäviin osallistuminen. He työskentelivät sekä varsinaisella että kotirintamalla. Huollossa naiset toimivat mm. keittäjinä, siivoojina ja varusteiden valmistajina. Näissä tehtävissä toimineista naisista ei ole tarkkoja lukumääriä tiedossa, mutta molemmilla puolilla heitä on toiminut tuhansia.

Punaisella puolella naisia osallistui aseelliseen toimintaan. Nykytietojen mukaan heitä oli yhteensä noin 2600. Osa toimi vartijoina, osa päätyi rintamalle taisteluihin. Myös valkoisella puolella naisilla oli kiinnostusta aseelliseen taisteluun, mutta valkoisten johto tyrehdytti tämän innon heti alkuunsa ja naisille ilmoitettiin, että heitä tarvittiin naisten perinteisissä tehtävissä huollossa ja sairaanhoidossa. Muutama yksittäinen nainen oli kuitenkin aseistettuna valkoisten joukoissa. Sen sijaan useampi valkoisia tukenut nuori nainen osallistui aseiden salakuljetukseen ja kiellettyjen poliittisten julkaisujen levitykseen punaisten miehittämällä alueella.

Näiden tehtävien lisäksi naisia toimi molemmilla puolilla erilaisissa hallintoa avustavissa tehtävissä kuten sihteereinä ja puhelinkeskuksen hoitajina. Punaisella puolella naiset olivat mukana myös hallinnon johtotehtävissä, sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla. Korkeimmalla tasolla mukana olivat Hilja Pärssinen ja Hanna Karhinen, jotka toimivat valtuutettuina (=ministereinä) Suomen kansanvaltuuskunnassa.

TIINA LINTUNEN

VTT, poliittisen historian yliopisto-opettaja​, Turun yliopisto

Brest-Litovskin rauha solmittiin 3.3.1918 Neuvosto-Venäjän ja keskusvaltojen eli Saksan ja Itävalta-Unkarin, Bulgarian ja Turkin välillä. Sopimus oli Saksan sanelurauha. Sen tuloksena Ukraina, Baltia ja Suomi joutuivat Saksan etupiiriin. Sopimuksen 6. Artiklan mukaan Venäjä lupasi vetää sotilasjoukkonsa Suomesta pois. Venäläisten joukkojen Suomesta vetäminen ei kuitenkaan onnistunut heti, koska joukot eivät olleet enää kenenkään johdettavissa ja siksi osa heistä osallistui edelleen taisteluihin punaisten puolella.

Käytännössä sopimus tarkoitti sitä, että Venäjän oli lopetettava kaikenlainen apu Suomen punaisille. Suomen kansanvaltuuskunta ymmärsi heti, että vallankumous oli menetetty, vaikka puhuivat joukoille päinvastaista. Suomen kommunistit käsittelivät aihetta myöhemmin, että pettikö Lenin Suomen vallankumouksen?

Marjaliisa Hentilä

Erikoistutkija, Työväen arkisto

Tässä faktaa Kallion ns. sovintopuheesta. Uutista lehdissä siitä ei ollut, mikä on ymmärrettävää: sen ajan lehdet eivät tällaisista puheista uutisia tai selostuksia tehneet – niiden toimituksissa oli yleensä pari kolme ihmistä. Omat lähteeni olivat Kallion muistikalenterit ja kirjeenvaihto vaimonsa kanssa sekä maininnat tuosta puheesta eri julkaisuissa.

Kun Kallio vapunaattona 1918 pääsi kotiinsa pitkien piinallisten kapinaviikkojen jälkeen, hänet otettiin sekä Ylivieskassa että Nivalassa vastaan sotilaallisin juhlallisuuksin. Yksi juhlatilaisuuksista pidettiin kotitalon, Heikkilän, pihapiirissä. Siellä mm. eräs poikansa Oulun valtauksessa menettänyt äiti vaati Kalliolta: punikit pitää ampua kaikki. Kallio vastasi tyttärensä Kertun (s. 1907) muistin mukaan: ”Ei niin, vaan meidän pitää rakentaa tätä maata yhteiseksi isänmaaksi, nekin ovat jonkun äidin poikia ja tyttöjä”.

Myös kirkossa hän puhui ”sovinnon sanoja yllätykseksi kaikille. Siinä hän oli johdonmukainen – ennemmin aina armo kuin kosto, oli kypsynyt hänen toimintalinjakseen jo kapinaviikkoina piilopaikassa; tuolloin hän oli kirjoittanut laajoja pohdintoja kapinan syistä ja seurauksista. – Koston ajatukset eivät olleet nivalalaisille valkoisille vieraita, eikä Kallion puhe kaikkia miellyttänyt.

Kirjeessään Kaisalle 9.5. Kyösti Kallio kysyi: ”Mitä siellä Nivalassa on tuumittu puheestani. Luultavasti olisi odotettu tuomihtevampaa kantaa.” Vastaus kertoi, että niin olisi moni odottanut. ”Onpa vähän liika kauas mennyt”, muisteli lanko Heikki Kivimäki monen kuulijan arvelleen. Sosialistiksikin oli häntä kutsuttu, mikä sai Kallion tuohtumaan: ”Vai sosialisti! Voi raukkoja, jotka eivät näe muuta kuin koston. Olisi sekin ollut näytelmä, jos minä hallitusmiehenä olisin ulvonut susien kanssa. Sydämessään näkevät he minussa yhteiskunnan rakentajan pistimienkin vallitessa”.

– Toki toisenlaistakin palautetta tuli. Niilo Liakka, Kallion ystävä ja edustajatoveri, kirjoitti hänen muistojulkaisussaan, kuinka Nivalan kirkkoherra kertoi puheen jälkeen häpeävänsä sitä, ettei ollut kapinan aikana ”jaksanut saarnoissaan kohota niin inhimilliselle kannalle” kuin ”talvikauden hengiltä pantavaksi uhattuna ollut mies oli teroittanut sovinnollisuuden välttämättömyyttä ja säälivää kohtelua harhautuneiden osaksi”.

Seuraavana päivänä, 6.5., Kallio piti (muistikirjansa mukaan) samansisältöisen puheen Nivalan Raudaskoskella ja palasi sitten Helsinkiin.

Urho Kittilä kirjoitti Heräävä Maaseutu Vi:n [1956] artikkelissa maalaisliiton eheytysohjelmasta, jonka ”Kyösti Kallio heti veljessodan jälkeen toi julki puheessaan Nivalassa. Sen mukaan ”meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia”. Kittilä ei sano, että lause olisi sanottu Nivalan kirkon puheessa, mutta siihen ”heti veljessodan jälkeen” viittaa.

Siihen se on myös vakiintunut, ja siihen sen sijoitin elämäkerrassani, jossa sanoin hänen tuolla lauseella ”kiteyttäneen sovintoajatuksensa”. Mitään kirjoitettua puhetta ei lähteenäni ollut. On mahdollista, että Kallio joko on puhunut vapaasti tai että hänellä oli tukisanaliuska, kuten usein oli, mutta sekään ei liene missään säilynyt.

Sen sijaan on säilynyt kokonaan kirjoitettuna se pitkä (ainakin tunnin kestänyt) puhe, jonka Kallio piti Nivalan nuorisoseuran kokouksessa 26.12.1918. Se on julkaistu ainakin Ahti Raivion toimittamassa ”Säkeniä itsekasvatustyön ahjosta” 1975.

Tuossa puheessa Kallio kertaili vuoden 1918 tapahtumia tuomiten varsin jyrkin sanoin sekä punakapinan että monarkistien hankkeet. Tämän puheen lopussa on seuraava virke: ”Koko punainen kapina oli laittomuuden ja vihan pohjalle rakennettu. Se kukistettiin, mutta lyödyt haavat ovat syvät molemmin puolin, ja niiden hoito vaatii taitoa ja siveellistä ryhtiä. – – Meidän täytyy koettaa työskennellä niin, ettei täällä olisi jatkuvasti valkoisia ja punaisia, vaan Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä”.

Tätä kohtaa siteerasi V.J. Sukselainen Maalaisliiton 40-vuotisjuhlakirjassa [Heräävä Maaseutu V, 1946] nimenomaan mainiten, että se oli pidetty Nivalan nuorisoseuralle. Myös Lauri Kulmala siteeratessaan lausetta [Heräävä Maaseutu VII, 1967] sanoo kuinka nuo sanat ”jo tapaninpäivänä 1918 kantautuivat Nivalan nuorisoseurantalolta”.

Onko siis Kallion sovintosanoman ydinlause sanottu Nivalan kirkossa 5.5. vai vasta Nivalan nuorisoseuran talossa 1918?

Todennäköisenä pidän, että nuo sanat suunnilleen noin on sanottu jo kirkossa. Siihen viittaa myös nuorisoseuralle pidetyn puheen muotoilu: on ”koetettava työskennellä” – – – ja jatkuvasti valkoisia ja punaisia. Ilmapiiri joulukuussa 1918 antoi itse asiassa vähemmän aihetta optimismiin kuin toukokuussa. Kun Kallio kirkossa painotti, ettei tullut kostaa, hän joulukuussa 1918 tiesi, että neuvoa ei ollut noudatettu.

Se, mitä Kyösti Kallio Nivalan kirkossa sovinnosta ja kostosta pidättymisestä sanoi, ei ole ”myytti”, vaan todellisuutta, eikä ilmaisu sisällöltään poikkea siitä, mitä hän nuorisoseurantalolla runsaan puolen vuoden kuluttua ”todistettavasti” sanoi, olipa hän käyttänyt täsmälleen tuota paljon siteerattua ilmaisua tai ei.

Kari Hokkanen

Professori, Kyösti Kallion elämäkerran kirjoittaja

Sisällissodan seurauksena jäi Suomessa orvoksi noin 14 000 – 20 000 lasta. Vuoden 1919 alussa sosiaaliministeriö ilmoitti orpojen määräksi 14 145, mutta tällöin orvoiksi katsottiin vain alle 15-vuotiaat. Orvoista 90 prosenttia oli punaisten lapsia eli punaorpoja. Valkoisia orpoja oli noin tuhat. Toisaalta kaikkien perheiden tilanteesta ei tuolloin vielä ollut selvyyttä, mikä selittää suuren vaihtelun arvioitaessa orpojen lukumäärää. Sisällissodan orpojen huoltoon ja kasvatukseen reagoitiin Suomessa nopeasti, osin sodan vielä jatkuessa. Sosiaalihallitus ja kouluhallitus antoivat toukokuussa 1918 tilapäisiä määrärahoja ensiapuun ja tilanteen kartoittamiseen. Yhdistykset ja järjestöt ryhtyivät niin ikään avustamaan sodassa huoltajansa menettäneitä perheitä. Toimintatavat vaihtelivat eri paikkakunnilla. Isoissa kaupungeissa hyväntekeväisyyttä harjoittavat yhdistykset perustivat yhteisiä avustuskomiteoita elintarvikkeiden jakelua ja vastaanottokotien perustamista varten.

Senaatin asettama komitea teki linjaukset siitä, miten tämä sotaorpojen huolto toteutetaan. Valkoiset lesket ja orvot tulivat uuden eläkelain piiriin. Eläkettä maksettiin sen mukaan, oliko kuollut perheenhuoltaja kuulunut upseeristoon, aliupseeristoon vai miehistöön. Samoin päätettiin, että punaisten perheiden avustaminen hoidettiin kuntien köyhäinavun puitteissa. Punalesken piti pyytä apua kotikunnalta, jos ei muuten tullut toimeen. Tärkeää on muistaa, että tilastoselvitys osoitti, että punaisten perheistä ylivoimainen enemmistö oli köyhiä. Valtio päätti, että se osallistuu punaorpojen huoltoon valtionavustuksella, siten että se maksaa niille kunnille ja järjestöille, jotka avustavat punaorpoja noin 50 prosenttia näiden aiheuttamista kustannuksista. Viipurin ympäristössä valtion osuus oli jopa 70 prosenttia, koska tilanne tällä alueella oli vaikea ja elintarvikkeista oli pulaa.

Työväenjärjestöillä oli omia avustuskomiteoita. Samoin ammattiyhdistykset pyrkivät tukemaan jäseniensä perheitä.

Valtiovalta – sosiaaliministeriö ja viranomaiset kiinnittivät alusta asti huomion punaorpojen kasvatukseen. Esimerkiksi oppivelvollisuuslakia säädettäessä tuotiin orpokysymys esiin. Punaorvoista haluttiin kunnon kansalaisia, jotka pystyisivät elättämään itse itsensä. Myöhemmin 1920-luvulla ja itseasiassa 1930-luvun alkuun asti punorpojen oli mahdollista saada valtionavun kautta avustusta opintoihin.

Punaorpojen huoltoa organisoitaessa vuoden 1918 lopulla ja 1919 alussa rakennettiin järjestelmä orpojen sijoittamiseksi sijaiskoteihin Pohjanmaalle. ”Arkkitehtina” tässä suunnitelmassa oli rouva Ester Hällström, vuodesta 1920 rouva Ståhlberg. Tällöin luotiin tehokas järjestelmä jossa olivat toimijoina sosiaaliministeriö, sijoituskunta, köyhäinhoidon piiritarkastajat ja orpojen kotikunnan köyhäinhoitoviranomaiset. Tähän siirtosuunnitelmaan oli useita syitä. Etelä-Suomessa punaisen Suomen alueella oli elintarvikepula. Uskottiin että Pohjanmaalla ruokaa oli saatavissa paremmin. Elätehoito oli tyypillisin orpolasten hoitomuoto 1900-luvun alussa. Ensimmäisen maailmansodan aikana lasten siirrot olivat yleisiä. Kuitenkin on todettava, että punaleskien lastenkasvatuskykyä epäiltiin välittömästi sodan jälkeen ja uskottiin, että Pohjanmaan valkoisissa sijaiskodeissa punaorvoista tulisi isänmaallisia kunnon kansalaisia itsenäiseen Suomeen. Punaorpojen siirto ei onnistunut siinä laajuudessa kuin sitä suunniteltiin ja enemmistö orvoista kasvoi omassa kodissaan. Elätehoitoon ja lastenkoteihin sijoitettiin täysorpoja, jotka siis olivat menettäneet molemmat vanhempansa. Punaorpojen ja punaisten perheiden toimeentulo oli niukkaa. Tilanne oli kohtuullinen niissä perheissä, joissa äidillä oli vakinainen työpaikka ja perheen vanhemmat lapset kävivät töissä.

Mervi Kaarninen

Suomen historian yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto

Sisällissodassa orvoiksi jääneitä lapsia oli noin 20 000, lisäksi tuhansien lasten  isät tai äidit olivat  vangittuina jopa useita vuosia. Yhteiskunta ei antanut punaleskille rahallista tukea, joten lasten asema äitien hoidossa oli heikkoa. Äidit saattoivat todeta vankeudesta palattuaan, että koti oli ryöstetty kattiloita myöten. Miten elättää lapset?

Yhteiskunta ryhtyi jo keväällä 1918 kartoittamaan sotaorpojen määrää, mutta työ jäi määräaikaan eli heinäkuun alkuun 1918 mennessä kesken, koska selvitysten tekemiseen annettu aika oli liian lyhyt, eivätkä seurakunnat saaneet vankileireiltä tarvittavia tietoja.

Valtionapua sosiaalihallitukselta ja kouluhallitukselta saaneet järjestöt ja yhdistykset perustivat lastenkoteja ja vastaanottokoteja lähinnä punaorvoille. Perustettiin Vuoden 1918 kapinan aiheuttamain turvatonten lasten huoltokomitea.  Apu ei kuitenkaan tavoittanut kaikkia. Papit saattoivat nuhdella avunpyytäjiä, ja kirkko oli jo aiemmin evännyt kaiken avustustoiminnan punavangeilta, jotka sosialisteina tuli jättää ”Saatanan haltuun”. Käytännön avustustoiminta ei kuulunut seurakuntien tehtäviin, mutta seurakuntien työtekijät toimivat avustuksia kanavoivissa yhdistyksissä. Tieto orpolasten nälästä ja kurjuudesta saattoi pysähtyä toisinaan avustustoiminnan hitauteen, mutta osittain kenties välinpitämättömyyteen.

Punalesket koettiin yhteiskunnallisena vaaratekijänä, sopimattomina lasten kasvattajiksi. Lehdistössä ja kirjallisuudessa esiintyi avointa vihaa myös punaisten äitien lapsia kohtaan. Orvoille kesällä suunnitellun laitoshoidon sijaan sosiaalihallitus päätyi loppuvuodesta 1918 tulokseen, että orvot tuli sijoittaa etelästä Pohjanmaan kristillisiin, lähinnä herännäiskoteihin. Heidät haluttiin erottaa äideistään. Pappeja puolisoineen, kansakoulunopettajia ja diakonissoja valittiin etsimään orvoille sopivia perheitä. Tämä toiminta ei kuitenkaan onnistunut suunnitellusti, suurin osa orvoista jäi äitiensä hoitoon.

Yhteiskunnan suunnittelemaa ”lapsikaappausta” jopa ”susinaaraiksi” kutsutuilta äideiltään voidaan verrata  lasten ryöstämiseen Australian aboriginaaleilta, jotka saivat ihmisoikeudet vasta 1960-luvulla.

Sodan jälkeen orpoja pelastamaan lähteneistä järjestöistä näkyvimpiä oli Suomen Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys. Papit huolestuivat ”huligaanikoulusta” kansakoulun ja rippikoulun välissä, mutta kirkko ei saanut otetta nuoriin, ja kouluissa punaisten lapset saivat kärsiä taustoistaan. 1920-luvulla perustettiin Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Koteja Kodittomille lapsille ry. Punaiset lesket saivat eläkkeen 1957 ja tulivat perhe-eläkkeen piiriin 1967. Valtioneuvoston 1973 päätös korvausten maksamisesta vuoden 1918 sodan johdosta vankileireillä olleille, joista noin 1 500 korkeintaan 15-vuotiaita, ei kattanut vankileireillä olleiden vanhempien lapsia.

Tuulikki Pekkalainen

Tietokirjailija, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

Sisällissodan aikana oli Suomessa toki alueita, jotka olivat sotatapahtumista täysin sivussa. Sota kuitenkin kosketti joka maan kolkkaa, sillä kumpikin sisällissodan sotajoukko hankki omalta alueeltaan elintarpeita ja miehistöä. Jokaisessa kunnassa laadittiin taistelujen jälkeen selvityksiä paikallisten kapinallisten tekemisistä, ja käytännöllisesti katsottuna jokaisesta kunnasta kuoli sotaan tai sen seurauksena ihmisiä.

Sota kosketti suoraan – siten, että joku sukulainen oli mukana sotatoimissa tai sai niihin liittyneissä tapahtumissa surmansa – ehkä puolta miljoonaa suomalaista. Välilliset vaikutukset olivat tietenkin paljon suuremmat. Punaisten miehittämällä alueella asui lähes puolet maan väestöstä, noin 1,6 miljoonaa henkeä. Tähän väestönosaan, josta enemmistö oli todennäköisesti lähempänä valkoisia kuin punaisia, kohdistui sodan aikana suuri henkinen paine. Punaisella miehitysalueella sodan eläneet ihmiset olivat olleet periaatteessa hengenvaaran alaisia, olivatpa he nuoria, vanhoja, miehiä tai naisia, varsinkin, jos he teoillaan kiinnittivät miehitysarmeijan huomion. Kun sota sitten kulki alueen ylitse, pommitukset ja harhakuulat surmasivat nekin useita satoja siviilejä.

 

MARKO TIKKA

Suomen historian dosentti, Tampereen yliopisto

Suomen sisällissodan laajamittainen taisteluiden ulkopuolinen väkivalta ei ole erityisen poikkeuksellinen ilmiö. Eivät suomalaiset olleet sen parempia kuin vaikkapa Jugoslavian hajoamissodan osapuolet 1990-luvulla.

Tämä ei tietenkään ole selitys. Selitystä täytyy lähteä etsimään siitä, että laajamittainen ja jopa järjestelmällinen tappaminen voi päästä valloilleen vain, kun vastapuolella olevia ei pidetä yhtä lailla ihmisinä, inhimillisinä olentoina kuin oman puolen ihmisiä. Varsinkin sisällissodan valkoisessa retoriikassa vastapuolen esittäminen eläimellisenä joukkiona, verenhuuruisena laumana oli tavallista.

Miksi ihmisiin, joiden kanssa sodan alusvuosina elettiin kaikessa rauhassa, alettiin suhtautua näin? Yksi olennainen syy oli varmasti pelko – pelko sekä hengen että oman elämäntavan puolesta. Sisällissotahan poikkeaa valtioiden välisestä yhteenotosta juuri siinä suhteessa, että sen halkeama ei kulje ulkoisia rajoja pitkin vaan repii yhteisöt sisältä kahtia. Uhkan, pelon ja menetyksen tunteet ja kokemukset henkilöityvät. Ne kutoutuvat ihmisten välisiin suhteisiin mahdollisesti läheisiä tuttuja myöten. Jos vaikkapa sodan alkaessa paikalliset tai muualta tulleet punaiset tappoivat yhden tai kaksi paikkakuntalaista (puhumattakaan laajemmista veritöistä), teon vaikutukset kulkivat välttämättä järisyttävänä sähköiskuna yli koko paikkakunnan. Harvinaisia eivät ole kertomukset isännistä, jotka piileskelivät koko talven 1918 takamaiden piilopirteissä. Jos tätä ajattelee vakavasti, ymmärtää, millaiset olivat pelon mittasuhteet.

Samaan suuntaan vaikutti väkivallan pelkoon tai kokemukseen liittynyt uhka omalle elämäntavalle ja vallinneille yhteiskunnallisille suhteille ja arvoille yleisemmin. Voi vain kuvitella, mitä merkitsi isännälle sellainen konkreettinen kokemus kuin että hänen renkinsä tai mäkitupalaisensa suoritti karjan tai hevosten sekä viljan pakko-ottoja tai että hänen täytyi käydä säännöllisesti ilmoittautumassa paikallisessa vallankumouselimessä. Kysymys ei ollut vain näistä kokemuksista sinänsä vaan myös tai ennen kaikkea siitä, mitä ne tuntuivat kertovan valtasuhteiden muutoksesta paljon laajemmin ja ylipäätään kaiken arvokkaan kyseenalaistamisesta ja häviöstä.

Lisäksi vallankumouksen tai kapinan puhkeaminen oli vuoden 1917 ristiriidoista huolimatta suuri yllätys, suorastaan loukkaava yllätys valkoisen osapuolen enemmistölle, veitsenisku selkään. Edellisvuosien erimielisyydet eivät olleet porvarillista puolta siihen valmistaneet, eikä sen ymmärtämiseen ollut oikein ajatuksellisia välineitä. Esimerkiksi huittislaisen Lauttakylä-lehden ensimmäisessä numerossa sodan jälkeen esillä oli sekä yhteenoton yllätyksellisyys että vastapuolen epäinhimillisyys. Mennyt vallankumousaika nähtiin ”hirmuvallan ja täydellisen anarkian” kautena. ”Kukapa olisi uskonut kansamme keskuudessa vielä löytyvän niin paljon raakuutta ja petomaisuutta, että se pääsi puhkeamaan sellaisiin murhiin, rosvoukseen ja hävitykseen, minkä olemme nyt saaneet itse kokea.” ”Kaikkialla näytti inhimilliset käsitteet järjettömiin hävinneen ja varsinkin Lauttakylä kuhisi kuin muurahaispesä naisia ja miehiä, joilta puuttui oikeaa ihmisjärkeä.”

Kuvaa täydensi ajatus kapinallisten liittoutumisesta rodullisesti ja sivistyksellisesti alamittaisina pidettyjen venäläisten kanssa, jotka uhkasivat maata bolševismin kaaoksella. Huittisissakin olivat mellastaneet ”omat huligaani-ainekset”, ”oman paikkakunnan punaryssät”. – Vangiksi joutuneita venäläisiä surmattiin järjestelmällisesti.

Kumoukseen osallistuneet eivät olleet inhimillisiä samassa mielessä kuin oikeat ihmiset. He olivat synnyttäneet hirviön, joka halusi tuhota kaiken arvokkaan – omaisuuden, sivistyksen, koko isänmaan. Voi kiistellä siitä, missä määrin teloitusten väkivalta oli harkittua tai ”rationaalista” ja missä määrin ei, mutta epäilemättä kevään teloitusaallossa ja vankileirien armottomuudessa purkautui paljon äärimmäistä uhatuksi joutumisen painetta. Pelko myös kasvatti huhut punaisten väkivallasta äärimmäisiin mittoihin.

Koston aineksia oli punaistenkin väkivallassa. Se saattoi olla kostoa valkoisten veritöistä tai tulosta henkilökohtaisesta tai luokkapohjaisesta kaunasta. Suuri ero on kuitenkin siinä, että sitä ei ruokkinut pelko kaiken oman ja arvokkaan tuhosta niin kuin porvarillisella puolella. Taistelujen ulkopuolinen väkivalta ei myöskään ollut osa vallankumouksellista diktatuuria, sillä sellaista ei Suomessa ollut (toisin kuin vaikkapa Venäjän vallankumouksessa). Suomen kumousyritys oli suorastaan ”itsetuhoisen lempeä” (Anthony F. Upton). Surmatöitä kuitenkin tehtiin, useimmiten ilman punaisen hallinnon hyväksyntää tai vastoin sen ohjeita, sen voimattomuutta tai ristiriitaisuutta kuvastaen. Tilaa ja toimintavapautta jäi halukkaille teloittajille, joita löytyi yhtä lailla kuin vastapuolella.

Risto Alapuro,

Sosiologian Emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

 

Sisällissotia pidetään vakiintuneen käsityksen mukaan raakoina. Kaikille on tyypillistä merkittävä tai erittäin suuri uhrien lukumäärä. Kuitenkin eri sisällissotien uhrimäärät vaihtelevat huomattavasti. Erot voivat olla jopa kymmenkertaisia väkilukuun suhteutettuna.

 

Sisällissodissa on kysymys aina valtataistelusta ja vallan turvaamisesta tulevaisuudessa. Kaikkien julmimmin vastustajia on kohdeltu sodissa, joissa osapuolten väliset valta- ja varallisuuserot ovat suuria. Jos näin on, vastapuolta ei ymmärretä eikä heitä kohtaan tunneta myötätuntoa. Myös sotaan edeltäneet konfliktit yhteisössä vaikuttavat vastapuolen ankaraan kohteluun.

 

Suomen sisällissota kuului länsimaiden historian verisimpiin; yli 36.600 uhria eli yli prosentti väkilukuun suhteutettuna. Suomen uhrimäärän korkeus ja vankileirien käytännöt liittyvät edellä mainittuihin tekijöihin.

 

Jukka Kekkonen,

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professsori, Helsingin yliopisto

Sisällisota jälkiselvittelyineen merkitsi laillisuuden haaksirikkoa, vaikka Suomen oikeudellinen ideologia perustui oikeusvaltiollisiin periaatteisiin. Valkoisen puolen oikeudenkäytön siteet laillisuuteen olivat olemattomat. Punaiset perustivat puolestaan vallankumousoikeuksia, jotka olivat poliittisia tuomioistuimia.

Sisällissota oli oikeudelliselta luonteeltaan punakapina (valtiopetos) laillista hallitusta vastaan. Voittaneet valkoiset halusivat rangaista hävinneitä laajalla rintamalla ja ankarasti. Tynkäeduskunta perusti valtiorikosoikeuksia, jotka käsittelivät 1918-1919 yli 75.000 asiaa. Oikeudenkäytössä oli poliittisen puhdistuksen piirteitä.

Punaisten rikokset tutkittiin tarkasti. Samoin ei tehty valkoisten rikosten osalta. Päinvastoin. Valtionhoitaja P.E. Svinhufvud antoi 7.12.1918 armahduksen (syytesuojan) ideologialtaan valkoisille väkivallantekijöille. Tuo armahdus synnytti katkeruutta, kun tasapuolisuudesta ei pidetty kiinni.

Sisällissodan aikaisista rikoksista ei siis tutkittu voittaneen osapuolen tekemisiä eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta.
Selitys oli tragedian jälkeisessä valta-asetelmassa, joka muuttui ståhlbergiläisen laillisuus- ja sovintopolitiikan suuntaan vuosien 1918-1919 taitteesta lähtien sen jälkeen kun Saksan häviö sinetöityi marraskuun lopussa 1918.

Jukka Kekkonen,

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professsori, Helsingin yliopisto

Punaisia seurakunnan jäseniä jäi siunaamatta, mutta tarkkaa lukumäärää ei tiedä kukaan. Vaikka kyse oli poikkeuksellisista ja epäselvistä olosuhteista, silti voimassa olleen kirkkolainsäädännön mukaan kaikki seurakunnan jäsenet olisi pitänyt siunata kirkkokäsikirjassa säädetyllä tavalla. Alkusodan aikana usein miten näin tapahtuikin. Mikäli taisteluissa kuollut vainaja tuotiin kotiseurakuntaansa, hänet tavallisesti myös siunattiin hautaan riippumatta siitä kummalla puolella hän oli kaatunut. Siunaamiskäytännöissä oli kuitenkin paikallisia eroja ja paljon riippui paikallisen papin asennoitumisesta.

Sisällissodan loppuvaiheessa ja varsinkin taistelujen päättymisen jälkeen yhä harvemmin papit tahtoivat tai uskalsivat toimittaa punaisten hautaan siunaamisia. Tavallisesti pappeja ei edes päästetty siunaamaan yksittäisiä teloitettuja vainajia, saati joukkohautoja.

Elokuussa 1918 senaatin kirkollis- ja opetusasiaintoimituskunta antoi luvan surmattujen, kaatuneiden ja teloitettujen punaisten siirtämiseksi hautausmaille ja näiden siunaamisen. Lisäksi se määräsi, että myös ne vainajat joita ei siirrettäisi hautausmaille, siunattaisiin kuitenkin kirkollisen tavan mukaisesti ja haudat aidattaisiin. Papiston tehtäväksi jäi huolehtia siitä, että kaikki tiedossa olevat punaisten haudat siunattaisiin ja hautapaikat merkittäisiin. Toisinaan tämä tapahtui salaa, joten edes vainajien omaiset eivät saaneet tietoa tapahtuneesta. Aina määräystä ei tosin noudatettu, ja haudat jäivät siunaamatta.

Ilkka Huhta,

Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti, Itä-Suomen yliopisto